Tarkkailija K - Musiikkiblogi

Kellarin kätköistä: Mental As Anything - Mouth to Mouth (1987)

2012-01-28T22:21:00.000+02:00

Tämän levyn aikoihin olin Aussi-innostuksessani mennyt jo niin pitkälle, että miltei kaikki kelpasi. Hommaa kun ei voinut tarkistaa juutuubista eikä aina viitsinyt Hänniselläkään alelevyä soitattaa Musiikki-Fazerilla, niin joskus tuli ostettua ihan hazardeja. Joskus onnisti ja joskus taas ei, niinhän se elämässä menee.

Tuommoinen upporikas ja rutiköyhä- peli oli siltikin monesti mielenkiintoisempaa kun nykyinen meininki jossa jokainen biisi ja levy on löydettävissä jostain netin syövereistä ennakkokuunteluun. Siinähän menee Indianan Jones-fiilis ihan kokonaan. Ilo on löytää sattumalta joku aivan ennalta tuntematon juttu. Tänä päivänä mediaa vähänkin seuraavalle tuo ei ole mahdollista kun kaikki uutuudet on nokan alla nanosekunnissa.

Bändi lienee Australian ulkpuolella tunnettu vain vuoden 1985 tarttuvasta pikkuhitistä "Live It Up", joka soi Crocodile Dundee-elokuvassa ja "Rock and Roll Music"-coverista joka soi Nuori Einstein-nimisessä pölhökomediassa. Mutta kotimaassaan yhä toiminnassa oleva bändi on ollut tasaisen suosittu, ja säännöllinen vierailija myös listoilla. Tosin viimeinen vierailu on jo vuodelta 1995.

No, you win sime you lose some, ja tässä tapauksessa ei tullut ihan sitä jättipottia. Aussibändin 13 sekalaisen kappaleen levy taisi olla syystäkin tuolla kellarin kätköissä. Mikään ihan surkea kasarilevy tämä ei missään nimessä kuitenkaan ole, vaikka välillä pintaan putkahtavat diskoelementit ja philcollinsmaisesti laulettu new wawe iskelmäsoundi nyt eivät ihan ole lähinnä omaa makua. Vinyylillä on myös coverversio biisistä "Love Me Tender", joka on jätetty pois cd-uudelleenjulkaisulta. Ja hyvästä syystä. Vinyyliltä löytyy myös pari yhtyeen aiemmilta levyiltä napattua kappaletta, jotka ovat ehdottomasti levyn parhaimmistoa. Biisit "Too Many Times" ja "If You Leave Me Can I Come Too?" on jostain syystä jätetty uudelleenjulkaisulta myös pois ja korvattu hivittävällä renkutuksella "Ruby Ruby".

Levy on hämmentävä sekoitus tarttuvaa poppia, uutta aaltoa, kasaridiskoa ja ravintolabändimäistä iskelmärenkutusta. Tosin kelpo laulajilla varustettuna. Squeeze voisi tulla mieleen joissain kohdin, samoin kuin Sir Douglas Quintet. Levyn puleerattu soundi ei miellyttänyt bändin hardcorefaneja, eikä tämä levy enää saavuttanut sitä sukseeta mitä aiemmat maanläheisemmät levyt.

David Ackles - American Gothic (1972)

2012-01-27T23:20:00.000+02:00

David Ackles oli indietä ennen kuin sitä oli keksitty edes määritelmänä. Saatikka musiikinlajina. Acklesin musiikki oli ja on pienen piirin juttu, mutta tuohon pieneen ihailijakuntaan kuuluu hartaita faneja Elton Johnista Elvis Costelloon. Itse löysin aikoinaan divarista ja ostin omituisen koukuttavan kannen takia.

Ikävä kyllä Ackles ei oikein päässyt kunnolla edes kulttisankariksi, vaan jäi ikään kuin ei-kenenkään-maalle, ikuiseksi outsideriksi. Olisi kai kannattanut kuolla nuorena ennen uran loppumista. Rock-elämää halveksuva, uskonnollisen kasvatuksen saanut Ackles oli jo 30-vuotias saadessaan levytyssopimuksen, oli aina haluton kiertämään eikä kirjoitellut radiosoittoon sopivia poppisiskelmiä. Ei siis oikein istunut muotiin.

Folk-revival ei koskettanut Acklesia niin vahvasti kuin esimerkiksi aikalaistrubaduureja Phil Ochs tai Tim Roth. Toki folkin vaikutustakin levyltä löytyy, mutta se on sekoittunut moneen muuhun tyyliin. Päällimmäisenä kuuluu vaudevillemainen ja teatraalinen laulutyyli. Senkin vuoksi miestä on usein vertailtu Jacques Breliin ja Brecht-Weill-kaksikkoon, eikä syyttä. Laulu usein kääntyy melodramaattiseksi puhelauluksi musiikkiteatterin tapaan.

Teatraalisuus oli tarttunut kirjallisuutta Kalifornian ja Edinburghin yliopistoissa opiskelleeseen mieheen nuoruuden teatteriharrastuksesta. Ackles sävelsi satunnaisesti musikaaleja, teatteriesityksiä ja jopa balettiteoksia. Vaikka Ackles haaveilikin musikaalisäveltäjän urasta hän huomasi kolmikymppisenä tulleensa sainatuksi aikansa vastakulttuurin kehtoon Elektralle. Vaikka tuohon aikaan häntä ei oikeastaan edes kiinostanut laulaminen saatikka esiintyminen.

Aika oli sinänsä otollinen, sillä Elektra oli Jac Holzmanin johdolla siirtymässä folk- repertuaarista Doorsin ja Loven avulla rokimpaan tavaraan. Aluksi Ackles oli tarkoitus liittää yhtiön laulunkirjoittaja-tiimiin, mutta kohta huomattiin, että nuo laulut lauloi parhaiten mies itse. Ackles itse kuitenkin arveli, että kukaan levy-yhtön rosterissa olleista laulajista ei yksinkertaisesti suostunut laulamaan miehen hiukan erikoista materiaalia.

Vuonna 1968 julkaistiin Acklesin eponyymi esikoinen ennen kuin mies oli esiintynyt kertaakaan yleisön edessä. Ensilevy oli vielä perinteisempää bluessävytteistä folkkia, mutta antoi enteitä tulevista, tummemmista sävyistä. Positiivisista arvosteluista ja kollegoiden arvostuksesta huolimatta levy ei ollut kaupallinen menestys. Yhdistelmä joka enteili Acklesin tulevaa uraa. Toinen levy Subway to the Country oli lähempänä Acklesin omaa teatraalista ilmaisua jousineen ja musikaalimaisine sovituksineen. Toisen levyn epäkonventionaaliset aiheet mielisairauksista ja lasten hyväksikäytöstä eivät olleet omiaan lisäämään levyn radiosoittoa ja vaikka Ackles vastentahtoiseti promotoi levyä kiertueella, sille kävi samoin kuin ensilevylle.

Kakkoslevyn jälkeisinä parina vuotena Ackles oleskeli Englannissa, jolla oli miehen mukaan suuri vaikutus seuraavan levyn amerikkalaista elämää ulkoa päin tutkiviin aiheisiin. Elektra uskoi yhä suojattiinsa eikä kiirehtinyt kolmannen levyn julkaisun kanssa. Vuonna 1972 kolmas levy American Gothic oli kuitenkin valmis julkaistavaksi.Levyn tuotti Elton Johnin hovisanoittaja Bernie Taupin. Elton oli ihastunut Acklesiin jonka kanssa esiintyi useasti Troubadourissa Elton Johnin Amerikan debyytin aikana. Levy äänitettiin Lontoossa ison orkesterin kanssa jota ohjasi Nick Draken kanssa työskentelystä tuttu Robert Kirby.

Levy sai heti ylistävät arvostelut Rolling Stonesista Melody Makeriin ja Elektra uskoi taas kerran potin räjähtävän.Ja luuli väärin tälläkin kertaa.Vaikka Ackles ei ollut varsinaisesti protestilaulaja sisältää levy tutkiskelua, ei niinkään sloganeita tai tuomitsemista, monista yhteiskunnallisista aiheista. Prostituutio ja alkoholismi ("American Gothic"), avioero ("Waiting for the Moving Van"), Vietnam ("Ballad of the Ship of State") tai rasismi ("Blues for Billie Whitecloud") eivät olleet ainakaan liian kepeitä aiheita käsiteltäviksi. Toisaalta mukana oli myös tyypillisiä folk-aiheisia lauluja syrjäkujien kulkijoista ja haaveilijoista. Ackles katselee Amerikkaa omasta, vähän vinksahtaneesta näkökulmasta. Pikkuisen kuin tuo levynkannen versio alkuperäisestä Grant Woodin samannimisestä maalauksesta. Aiheet ovat tuttuja, käsittelytapa omanlaisensa.

Eeppinen "Montana Song"on koko kymmenminuuttisen kestonsa ajan otteessa pitävä musikaalimainen balladi, jonka ei oikeastaan pitäisi groovata alkuunkaan. Mutta tämä runomainen monologi kuulostaa siltä kuin itse istuisit tupakansavuisen ja pikkuisen epämääräisen musiikkiteatterin katsomossa kuuntelemassa mestaria joka tietää mistä puhuu. Ja saa jollain omituisella tavalla otteeseensa. Tätäkään kappaletta ei oikein voi kategorisoida mihinkään lokeroon, ja se koitui yhdeksi Acklesin uran suurimmaksi ongelmaksi. Ja kun tuota kuuntelee on helppo uskoa, että miehen musiikki ei ollut sitä helpointa kamaa saada radioasemien soittolistoille.

Vaikka levyllä onkin vaikutteita rokista, folkista, bluesista, soulista, gospelista ja kantristakin, ei se oikein istu mihinkään karsinaan. Avantgardemainen teatraalimaisuus on se läpitunkevin elementti, mutta pop/rock-yleisölle se ei kelvannut. Doors tarjosi Elektran asiakkaille sen tarvitsemaa rokimpaa ja sopivasti dekadenssia teatraalisuutta. Acklesin mestariteoksena pidetty levy ei jällenkään myynyt kummoisesti ja Acklesin tiet Elektran kanssa erosivat yhteisymmärryksessä. Tarinan mukaan tuo yleinen eufemismi on tässä tapauksessa jopa totta, myös Ackles oli valmis etsimään uusia tuulia.

Columbian legendaarinen Clive Davis oli jo pitkään ihaillut Acklesia ja sainasi tämän oitis yhtiöönsä. American Gothic-levyn saamat loistavat arvostelut aiheuttivat kuitenkin melkoisia paineita joka johti siihen että uudesta levystä tulikin loppujen lopuksi melko erilainen kuin edeltäjistään. Tämä suureksi osaksi Acklesin kotona neliraitanauhurille äänittämä levy ei kuitenkaan tehnyt poikkeusta yhdestä kaavasta. Kehuja tuli, ei tosin niin paljon kuin edeltäjästä, mutta myyntiä ei. Osasyynä levyn lähes täydelliseen uppoamiseen oli Acklesin suojelijan Clive Davisin siirtyminen muihin hommiin jo ennen levyn ilmestymistä. Levy-yhtiö kunnioitti vastentahtoisesti sopimusta ja julkaisi levyn, tosin vain USAssa, mutta promootiota se ei saanut. Neljän levyn jälkeen Ackles oli ilman sopimusta, eikä hän levyttänyt enää koskaan. David Ackles kuoli uudistuneeseen keuhkosyöpään vuonna 1999.

Tämä ei ole ihan niitä helpoimmin lähestyttäviä levyjä, mutta jokin kumma veto siinä vain on. Pikku punaviineissä tämä vetoaa erityisesti näin synkän talven keskellä. Mikään bilelevy tämä ei todellakaan ole. Joidenkin korvaan levyn melodramaattisuus saattaa kuulostaa aluksi jopa kornilta. Uskon kuitenkin että levy voisi tarjoilla kiksejä erityisesti Bob Dylanin, Leonard Cohenin tai vaikkapa Scott Walkerin faneille ja odotan että tämä levy jonain päivänä kokee rehabilitaation ja nostetaan kaikkien aikojen parhaiden unohdettujen klassikoiden joukkoon. Kannattaa kuunnella huolella muutamaan kertaan ennenkuin tuomiota jakelee.

Biisilista:

1. American Gothic

2. Love's Enough

3. Ballad of the Ship of State

4. One Night Stand

5. Oh, California!

6. Another Friday Night

7. Family Band

8. Midnight Carousel

9. Waiting for the Moving Van

10.Blues for Billy Whitecloud

11. Montana Song

Myon - Call of the Senses

2012-01-17T08:00:00.000+02:00

Myonin kaltainen melodinen hevi ei kuulu oikeastaan jokapäiväiseen musiikinkulutukseeni. Tokihan aikoinaan Rainbowit, UFOt sun muut pyörivät lautasella, mutta sen jälkeen innostus vain jotenkin hiipui. Musiikinlajissa ei sinänsä ole mitään vikaa, ja genrestä löytyy monesti ne lahjakkaimmat soittajapojat.

Tätä oululaisen Myonin uutta sinkkua mainostellaan lähinnä videon ohjanneella ja sillä itseään runsaastikin esittelevällä Kimberly Knoxilla a.k.a. Veera Julia Kimberly Ikkalalla, joka kuulemma Hustler-lehden kannessakin on poseerannut. En tiedä onko tuosta meriitistä ollut videon ohjaamisessa paljon apua, tai sillä että isä on elokuvamies Jaakko Pakkasvirta ja äiti Titta Karakorpi, mutta ainakaan video ei ole ihan uskottavimmasta päästä. Kiva pylly Kimberly/Julia/Veeralla toki on!

Video ja biisi kertoo kuulemma extreme-elämästä ja sen seuraavan adrenaliinipaukun hakemisesta. Näin. Videolla esiintyvä Niko Vainikainen kuoli 18.12.2011 videon kuvaamisen jälkeen joten tarinaa videon saatteeksi ainakin riittää. Videon liveosuus lienee kuvattu Myonin kesäiseltä Murmanskin keikalta, jossa isäntänä toimi paikallinen Hells Angels-poppoo. Turvallisuusasiat olivat kuulemma kunnossa ja bändiä pidettiin kuin kukkaa kämmenellä. Pojat tunsivat itsensä Deep Purpleksi. Homma toimi kuin rasvattu vaikka Venäjällä oltiinkin.

Omassa genressään biisi on oikein mainio, ja varsinkin laulaja Jukka Nummi hoitaa tonttinsa erinomaisesti. Jos bändi saa jakelu- ja levytyssopimuksensa kuntoon, niin kyllähän tämänkaltaisella musiikilla on ulkomaillakin vetoa. Luulisin että enemmän kuin Suomessa tällä hetkellä.

Kellarin kätköistä: Wendy and Lisa - s/t (1987)

2012-01-13T07:00:00.000+02:00

Wendy ja Lisa olivat joutuneet kellariosastolle oikein kahden levyn voimin. Kakkoslevy Fruit at the Bottom ei kuitenkaan pärjää tälle eponyymille esikoiselle, vaikka ihan mukiinmenevää poppista on sekin. Tämän ykkösen vahvuus on se, ainakin Princen faneja ajatellen, että naisten vanhan työnantajan funkahtava vaikutus kuuluu vielä jonkin verran.

Princen Revolution-yhtyeestä tutut naiset lähtivät omille teilleen koska eivät tunteneet saavansa Princeltä ansaitsemaansa arvostusta. Ei niinkään ainutkertaista tämän herran kyseessä ollen. Wendy Melvoin ja Lisa Coleman ovat oikeita muusikoita, eikä mikään Vanity 6. Naisia alkoi riepoa kaikenmaailman ulkomusiikilliset machohörhöilyt ja Princen kummalliset toilailut. Naisten väitetään myös kirjoittaneen ja sovittaneen paljon enemmän musiikkia Princen levyille kuin krediitit osoittavat.

Duon ensimmäinen levy ilmestyi vuonna 1987 jolta irrotettu sinkku "Waterfall" ylsi brittilistoilla sijalle 69 ja USA:n listoilla sijalle 56, mutta levy oli kaupallisesti lievä pettymys. Itse biisi kertoo kuulemma naisten halusta yhä säilyttää välit Princeen vaikka pikkuisen riidoissa erottiinkin. Ja ovathan nuo välinsä sittemmin paikanneetkin, ja duo on esiintynyt mm. Princen Family-bändin kanssa. Kuten myös Wendyn sisko Susannah joka aikoinaan seurusteli Princen kanssa. Kolmen levyn jälkeen duo on keskittynyt lähinnä elokuva- ja televisiosarjojen musiikin luomiseen. Tälläkin hetkellä televisiossa pyörivän Nurse Jackien musiikki on pääosin naisten käsialaa.

Levy ei ole maailmoja mullistava, mutta pidän naisten lauluäänistä. Pikkuisen semmoista Norah Jones-tyyppistä viihdepuleerausta levyltä pikkuisen liikaa löytyy, mutta myös ihan mukavaa poppia. Takaisin hyllyyn siis.

Haluatko päästä levyn krediitteihin?

2012-01-10T07:00:00.000+02:00

Kysymyshän on tietysti retorinen. KAIKKIHAN nimensä haluavat levyn krediitteihin. Edes kerran elämässään.

No nyt on tavallisella wannabella rautainen mahdollisuus päästä brassailemaan kaveripiirissä. Moses Hazy-yhtye äänittää live-levyn pikku kiertueella. Hesalaiset ovat tosin jo myöhässä, sillä Bar Loosen keikka meni jo, mutta oululaisilla on vielä mahdollisuus ikuistaa itsensä musiikkimaailman historiaan. Oulun keikat ovat perjantaina 13.1. Nelivitosessa ja lauantaina 14.1. Nuclear Nightclubilla.

Rullaavaa rollarirokkia kehutusti jo kolme albumillista jukaissut yhtye tosin ihan sanatarkasti lupaa että kaikki lipun lunastaneet saavat nimensä levyn kansitaiteeseen. Mitä sitten tarkoittaakin. Mutta onhan se kiva myös sanoa olleensa keikalla jolla levy on äänitetty. Ja mahiksethan toki parantuvat jos käy molemmilla keikoilla!

Joo joo, tiedän kyllä mitä niche tarkoittaa

2012-01-08T17:01:00.000+02:00

Ja tiedän myös mikä on segmentti. Taloustieteen opinnot eivät ole ihan vielä unohtuneet. Kokonaan.

Mutta rakkaat hakukoneoptimointia harrastavat ystäväni, en halua välittää nicheistä enkä segmenteistä. Tässä yhteydessä. Toki pedantti minäni välillä kuiskailee, että tämäkin pitäisi hoitaa optimaalisella tavalla, mutta eiköhän tuota lajia riitä normielämässä muutenkin.

Relax bro's! Kirjoitan mitä ja mistä sattuu.

Kysymys: Miten voit kirjoittaa peräkkäin Judas Priestistä, jostain Stevie Ray Vaughanista ja Satellite Storiesista. Kaikki ovat totaalisen eri maailmoista. Nichet erit. Ja segmentit. Ja pelit ja pensselit.

Vastaus: Helposti. Kirjoitan siitä mikä sattuu levylautasella kulloinkin viihtymään. So what?

Kysymys: Eikös se olisi järkevämpää erikoistua johonkin tyyliin, niin sais enemmän uskollisia seuraajia.

Vastaus: Varmasti, jos sivu olisi kaupallinen, mitä se ei onneksi ole. Olisi makkara vähissä leivän päältä.

Kysymys: By the way, ei me ikinä tajuttu että loukkaannuit aikoinaan kun ei arvostettu sun Sugarcubseja sun muita Smithsejä.

Vastaus: Tajusit väärin, en loukkaantunut, vaan ihmettelin miksette? Mutta ilmeisesti väärä niche, väärä segmentti.

Ystäväni ovat, tai osa heistä, myös musiikkiin intohimoisesti suhtautuvia ihmisiä ja ilmeisen huolestuneita. Rautaisia ammattilaisia monilla elämän eri aloilla, ihan helvetin kovia. Siksikin heillä on vaikea tajuta tätä meikäläisen lepsua bloggaamisperiaattetta, jos periaatetta edes on olemassa.

Mutta eihän tämä nyt ihan niin vakavaa ole. Muutama tuhat ihmistä lukee sivuja kuukausittain. Ei sillä vielä ihan maailmoja muutella. Eikä ole tarkoituskaan.

Piparnakkelin sanoin. Stay true to yourself ! Nuori mies ja noin asian ytimessä.

I'll drink to that!

Kellarin kätköistä: Easterhouse - Contender (1986)

2012-01-07T08:00:00.001+02:00

Toisin kuin edellisen Kellarin kätköistä-levyn kohdalla, tämän levyn ostamisesta minulla on selkeä muistikuva nyt kun olen kantta tovin tuijotellut. Ostin tämän vain ja ainoastaan The Smiths-kytkösten ja levy-yhtiön takia. Easterhousen ensimmäinen keikka vuonna 1983 oli The Smithsin lämppärinä. Ja levy-yhtiö oli siis tietysti Rough Trade.

Easterhouse oli poliittinen bändi. Billy Braggin tapaan vasemmalle kallellaan ja Clashin tapaan yhteiskunnan epäarvoisuutta vastaan. Bändin lauluntekijä/laulaja Andy Perry oli tosin ainut joka jaksoi olla ihan tosissaan tuon poliittisuuden kanssa, ja tämän ensilevyn jälkeen kaikki muut yhtyeen jäsenet kaikkosivat. Muiden mukana myös Andyn velipoika Ivor Perry, joka myöhemmin yritteli myös The Smithsin kitaran varressa Johnny Marrin paikalla yhtyeen kuolinkouristusten aikaan. Ja sehän kaatui sitten omaan mahdottomuuteensa.

Vuonna 1986 Easterhouse oli yksi niistä joista odotettiin seuraavaa Manchesterin suurta nousijaa. Aikalais-kanssakilpailijoista mm. The Bodines sai jonkilaista mainetta, mutta kyllä se taisi olla James joka lopulta noista "The Next Big Thing"-sarjalaisista voiton vei. Ja sekin vasta 90-luvulla Madchester-boomin auttamana Stone Rosesin ja muiden kumppaneiden jalanjäljissä. Julkaisuaikanaan Contender sai kuitenkin hyvät kritiikit ja odotukset olivat kovat jopa Atlantin toisen puolen valtaamisesta Clashin jalanjäljissä. Näin ei kuitenkaan käynyt ja homma tyssäsi toisen levyn jälkeen kokonaisuudessaan.

Andy Perryn sosialistinen näkemys tuntuu ainakin näin tänä päivänä luettuna pikkuisen päälleliimatun oloiselta mukaradikalismilta. Kaikillahan meillä tuohon aikaan nuoruuttaan viettäneillä oli ainakin yksi tuollainen taidekoulun runotyttöjä sanahelinällään hurmannut ja Marxia siteerannut tekoidealisti. Tai sitten Perry oli ihka aidosti vihainen nuori mies, muttei ihan pystynyt uskottavasti sitä välittämään.

Easterhousen musiikki oli ihan ok. Keskinkertainen lienee oikea määritelmä. Liian totinen Housemartinsiksi, liian kliseinen Billy Braggiksi ja liian vähän munaa Clashiksi. Totista ja angstista torvensoittoa ja liian vähän sävellyksellisiä oivalluksia. Noita lienee tuohon Thatcherismin aikaan ollut Briteissä tusinoittain.

Mutta kyllä tuo "1969" jäi siltikin soimaan päähän. Nostan kuitenkin takaisin levyhyllyyn.

Kellarin kätköistä: Shoes - Present Tense (1979)

2012-01-05T22:19:00.000+02:00

Löysin läjän vanhoja vinyyleitä kellarin kätköistä. En edes tiennyt omistavani tämmöisiä levyjä. Ei siis mitään muistikuvaa ostamisesta saatikka kuuntelemisesta. Ilmeisesti olen siirtänyt nämä jostain syystä myyntiosastolle, mutta se kirppispöytä on vain jäänyt varaamatta viimeiset 20 vuotta. Näistähän voi tehdä vaikka löytöjä. Kuunnellaan ja tutkitaan.

Ensimmäisenä kuunteluun osui Shoes-yhtyeen levy Present Tense. Levyn kansi lupailee jonkinmoista poppistavaraa, eikä tuo ennakkovärinä ihan harhaankaan mene. Ja heti ensitahdeista huomaan, että olenhan minä tätäkin joskus kuunnellut.

Present Tense oli Illinoisista kotoisin olevan power pop-yhtyeen ensimmäinen kolmesta Elektralle levytetyistä levyistä. Elektra uskoi poppooseen alusta asti ja lennätti pojat Englantiin Richard Bransonin studioon Mike Stonen (Queen, Asia, T. Rex) ohjattavaksi. Levy sai erittäin hyvät arvostelut Atlantin molemmin puolin ja levyltä irrotettiin neljä sinkkua ja neljä videota (Tomorrow Night, Too Late, Cruel You and In My Arms Again) jotka kaikki olivat MTVn alkuaikojen vakionumeroita. Tältä levyltä löytyi jopa yksi viidenkympin sakkiin päässyt kappale "Too Late".

Kolmen levyn jälkeen Elektra droppasi bändin joka palasi kotistudioon ja julkaisi tämän jälkeen omalla levymerkillään tuotoksiaan aina vuoden 2007 vanhoja demoja esitelleeseen tuplaan asti. Bändin nykyisestä statuksesta ei minulla ole tietoa. Shoes tuotteli oman levymerkkinsä ja studionsa suojissa saman genren bändejä aina 80-luvun alusta asti ja taustaveikkojen, John ja Jeff Murphyn ansioksi voi kuulemma osaksi lukea USAn 90-luvun power pop revivalin.

Mukavaa kitaravetoista beachboysmaisella harmonialaululla kuorrutettua poppia. Cheap Trickiin ja Knackiin verrattu yhtye ei mielestäni ole kovin power, jos esimerkiksi myöhempiin saman genren bändeihin (vaikkapa Posies) vertaa. Kitarassa tosin välillä on vääntöä ihan mukavasti, vaikka helinä onkin enemmän pinnalla. Levy on tasainen eikä mitään selkeää highlightia löydy, mutta eipä floppiakaan. Itseasiassa oikein mukava poppilevy.

Taidanpa kuitenkin nostaa takaisin levyhyllyyn. Tuskinpa tästä cutout-versiosta olisi mitään saanutkaan. Muutenkin tuo vinyylien myynti taitaa olla ajatus joka ei psykologisesti tule onnistumaan enää sitten millään.

Absoluuttinen Nollapiste - Suljettu (1999)

2012-01-03T07:00:00.000+02:00

Aikalailla suljettu on tämän bändin clue ollut meikäläiseltä. Eikä se ihan täysin auennut vielä tälläkään yrittämällä.

Ajankohtaiseksihan tämän tekee se, että levystä on tulossa uudelleenjulkaisu vinyylinä lähiaikoina, ja yhtye levyttää myös parhaillaan teemallista tuplalevyä. Teemallinen tuplalevy kuulostaa lähinnä kirosanalta, mutta tämän bändin ollessa kyseessä tuo lienee vain ihan luonnollinen jatkumo.

Suljettu on myös teemalevy. Se kertoo isän ja pojan suhteesta jossain pohjoisessa. Sanoituksia tutkiessa ehkä tajuaa mistä on kyse, mutta aika moni asia jää hämäräksi. Sen verran omalaatuista Liimatan ajatuksenjuoksu välillä on. En ole lukenut miehen kirjoja tai sarjakuvia selvittääkseni miehen sielunmaisemaa, mutta esimerkiksi "Masturbaatio Ranualla" kuulostaa tutustumisen arvoiselta sarjakuvakirjalta.

"Kun tulet uimasta ja vesi tippuu tukasta
Kuivaa tukka, älä kuivaa kasvoja
Älä iäksesi juutu samaan divarilaariin
Jos ikinä muutat, jätä Busterit kotiin "

Absot, niin kuin fanit kuulemma kutsuvat, kävivät mennä vuosina vuosittain Oulun Nelivitosessa ja pariin otteeseen pääsin bändiä katsomaankin. Wigwam-vivahteisuus kuului livetilanteessa ehkä vielä selkeämmin kuin levyllä. Sanoituksista en ole ikinä hirveästi ymmärtänyt, mutta ilmeisesti nuo menee sen verran runouden puolelle ettei minulla vain kyvyt riitä niitä analysoimaan. Hyvältä nuo kielikuvat ja ajatusten virrat silti kuulostavat. Eikä ollenkaan tekotaiteelliselta ja tahallaan hämäriltä. Mutta kun musiikki on kuitenkin vahvasti sanoituksiin painottuvaa, ei tuolla tyylillä massoja kosiskella. Marginaalissa Absot ovat pysyneetkin, ja ovat ilmeisesti ihan tytyväisiä siihen. Yleisönkosiskelusta ei Liimattaa ainakaan voi syyttää.

"Jerkunen ei vastaa, krhm. Kysymyslauseet
herättävät vaikutelman ontosta puunrungosta.
Jerkunen ei ole mikään "jermunen".
Hän antoi kassin tyhjiä pulloja kauppaan vietäväksi"

Musiikillisesti ollaan välillä lähellä tuota Wigwamia, välillä homma kuulostaa Zen Cafelta. "Kiilakivi" on kuin Kari Peitsamon levyltä. Mutta kuitenkin koko ajan homma kuulostaa vain ja ainoastaan Absoluuttiselta Nollapisteeltä. Omaperäisyyttä bändillä riittää vaikka muille jakaa. Levyn ehdoton "hitti" on kuitenkin levyn ehkä vähiten omituinen " Kupit on kuin olisi häät", joka on Samuli Putromaista meininkiä parhaimmillaan.

"Älä riisu termostaattia kaivaten
Älä lainaa omaa pyyhettäsi muille
Älä puhuttele, kun lasken vettä
En osaa ajatella, jos joku on lähellä"

Tällaisia oman tiensä kulkijoita täytyy kunnioittaa. (En tiedä miksi tuossa videossa on Lauri Tähkän kuva, enkä ota siihen kantaa, biisi on kuitenkin helvetin hyvä)

Kusti polkee jälleen

2012-01-01T09:00:00.001+02:00

Kuten edellisessä posti-postauksessani lupasin, päästän eetteriin enemmänkin näitä postilootaan kolahtaneita musiikkitarjokkaita. Enemmän toki niitä joita ei ole jo ihan joka laudalla käsitelty. Vexi Salmen sanoin: Antaa kaikkien kukkien kukkia, kukkia vaan.

Club Merano
Helsinkiläisen yhtyeen kuukausi sitten ilmestynyt ensilevy löi monet ällikällä hämyilevällä mutta raikkaalla otteellaan. Yhtyeen primus motor Harpov eli Harri Väyrynen sanaili Soundissa näin:"Perustin yhtyeen poikani Sebastianin kanssa Himalajan vuorilla Nepalissa. Kahlasimme itselleni vuosien varrella tärkeiksi muodostuneita biisiaihioita akustisella, sitarilla ja tabloilla. Löysimme yhteisen sävelen ja yhteyden.Vuorilta palattuamme rakensimme studion vanhaan sikalaan Kirkkonummelle ja kutsuimme koolle vanhoja muusikkokavereita Iisakin kirkontornia kiillottamaan."

Siinä kai tuo on sanottu. Pikkuisen psykedelisiä vaikutteita ja progea suomalaisittain sikalan tuoksun läpi maanläheisesti suodatettuna. Ehtaa meininkiä.

Latest tracks by Club Merano

Kevin
Vaikka tämä on jo ehditty aika monessakin paikassa kehua, niin en malta olla mainitsematta. Jostain kumman syystä indie-rintamalta tulee nykyään toinen toistaan laadukkaampaa musiikkia joka tuutista. Indiestä on tullut mainsteramia.

A Lonely Place by Kevin (band)

VSP
Pistetään nyt tämäkin, vaikkakaan en tiedä onko tässä meneillään vuoden suurin indie-kusetus ja meikäläinen kohteena vai ollaanko tässä ihan tosissaan matkassa. Edellinen sinkku kertoi kuulemma hiiren ja kissan välisestä suhteesta. Tämä taas papukaijan henkisestä elämästä. Jep.

Honey by VSPMUSIC

Zebra and Snake
Elektro/ambient-poppoo julkaisee ensi vuoden huhtikuussa kokopitkän, ja tarjoili tulevalta levyltä yhden biisin maistiaisiksi etukäteen. Keikkakaveri OMD pilkahtelee vahvasti, ja tulevaisuuden tusinaankin valittu bändi on genrestä enemmän tietävien mielestä valmista tavaraa kansainväliseenkin menestykseen.

Burden by Zebra and Snake

Dead Sea Navigators
Hivenen Nick Caveen kallellaan olevaa melankolisen mahtipontista poppirokkia tarjoilee DSN uutukaisella EP-levyllään. Ei ihan tarkasti meikäläisen makuhermoon, muttei ollenkaan huonokaan.

Uncharted EP by Dead Sea Navigators

souLOfmyShoEs
Hämärän italialaisen bedroom indiepopin ystäville ( anybody there? ).

inquietudine occupazionale by souL Of my ShoEs

Chris & Salon des Refusés
Nick Trianin miksaama bändin uusin sinkku löytyy tulevalta albumilta. Uusin sinkku on hieman melankolinen porilaistyylinen jollotus verrattuna edellisiin kipaleisiin. Stay focused, man.

Persona non Grata - EP by chrissalon

´Til Tuesday - (Believed You Were) Lucky

2011-12-30T00:30:00.000+02:00

Voihan sitä sunnuntaimusiikkia kuunnella näin perjantainakin.

'Til Tuesdayn vuoden 1985 debyyttilevy Voices Carry oli kaikessa kasarimaisuudessaankin muusta mössöstä positiivisesti erottuvaa uutta aaltoa. Ja paljolti siitä saa kiittää Aimee Mannia, joka on naislaulajien ehdotonta ykköskaartia. Levyn nimibiisi oli pienoinen hitti, mutta sen jälkeen oli listoilla hiljaisempaa.

Vaikka yhtyeen kolmen levyn mittaiselta uralta ei aivan yhtä hienoa materiaalia löydykkään kuin Mannin myöhemmältä soolouralta, on varsinkin noilla myöhemmillä levyillä jo kuultavissa selkeitä enteitä tulevasta. Kolmannen ja viimeiseksi jääneen levyn, vuoden 1988 Everything's Different Now, kappale "(Believed You Were) Lucky" voisi olla aivan hyvin Mannin soololevyltä. Vaikkakaan ei vuoden 2000 Bachelor No. 2-levyltä joka on niin hieno kokonaisuus että sille tämä biisi ei olisi mahtunut millään.

Aimee Mann on muuten juuri lopettanut uuden levynsä nauhoitukset ja Farmer-nimeä (ilmeisesti) kantava levy ilmestynee kevään aikana.

Thee Oh Sees - Carrion Crawler/The Dream (2011)

2011-12-29T00:01:00.000+02:00

Tulee aina hieman kiinnostuttua kun huomaan uuden levyn arvostelun/jutun yhteydessä määritelmän garage. Toisaalta yleensä myös samalla poistan varmistimen.

Nuorgam väitti tämän olevan yhtyeen kolmas levy. Tarkoittivat kai että In The Red-levymerkille. John Dwyerin projekti on tosin levyttänyt monella muullakin nimellä ja kokoonpanolla. Hengentuotoksia on tuupattu ulos mm. nimillä The Ohsees, OCS ja Orange County Sound, mutta samasta tavarasta on kyse.

Nykykokoonpanossa vaikuttavat visionääri John Dwyer, keyboardistina ja toisena laulajana lähes joka biisissä Brigid Dawson, Petey Dammit Dwyerin ohella toisessa kitarassa ja rummuissa Mike Shoun. Mielenkiintoiseksi homman tekee se, että bändiin kiinnitettiin toinenkin rumpali Lars Finberg The Intelligence-yhtyeestä, jonka kanssa Thee Oh Sees on tehnyt myös splitti EP:n. Ja rytmiryhmä todellakin toimii.

Helvetin tiukkana ja kakofonisena livebändinä maineensa sementoinut San Franciscon combo on kyllä levyllekin saanut vangittua osan tuosta arvaamattomuudesta. Garagemaisuus ja lievä psykedelia ei ole päälleliimatun oloista niinkuin aika monesti tämän lajin bändeillä ruukaa olla. Homma svengaa välillä kuin nuori hirvi, ja välillä Tom Waitsmaisen kulmikkaasti.

Homma kulminoituu Dwyerin huolimattoman tiukan oloiseen kitarointiin ja sekavan oloisiin mutta hallittuihin riffeihin. Haluaisinpa todella nähdä joka tuon nuotintaa. Melkoista matikkametallin riivaamaa garagesoppaa tuossa väännetään pikkuisen sieniä syöneen kitaristin otteella. En voi koko ajan sanoa ymmärtäväni mistä tässä on kyse, mutta ei kai tässä siitä ole kysymyskään.

Pikkuinen outous musiikissa viehättää ja vanhakantainen garagepohja koukuttaa vanhan Nuggets-fanin kertakuulemalla. Mutta kannatta silti kuunnella muutaman kerran ennen kuin mielipiteensä tästä pläjäyksestä muodostaa. Musiikki on huomattavasti parempaa kuin levyn karsea kansi antaa odottaa.

Hoodoo Sauna - Pohjolan Blues (2011)

2011-12-23T00:40:00.000+02:00

Tarkkailija K kutsuttiin oikein lehdistötilaisuuteen! Näin harvinaislaatuista tilaisuutta ei voinut missata.

Tilaisuuden aiheena oli oululaisen Hoodoo Sauna-bluesyhtyeen omakustannelevyn Pohjolan Blues julkaisu. Ja illalla keikka Nelivitosen alakerran lauteilla yhdistettynä bluesyhdistys Ou´Bluesin pikkujoulujameihin.

Kuten aiemmin kirjoitin, suhtauduin aluksi hyvinkin skeptisesti suomalaiseen suomenkielellä laulettuun bluesiin. Oulujoki kun ei kuitenkaan ole Mississippi, eikä Oulu ole myöskään Chicago. Syvää etelää ja suomalaisuutta jo nimessäänkin yhdistelevä bluesnelikko kuitenkin näytti sekä levyllä että keikalla että onnistuu se blues suomalaiselta perusjässikältäkin. Skeptisyys unohtui aika äkkiä, kun Ari-Pekka Skarp puhalteli harpustaan hyvinkin chicagomaisia soundeja.

Bändi on perustamisestaan lähtien, vuodesta 2009, pitänyt kiinni periaatteestaan soittaa nimenomaan suomalaista bluesia. Se näkyy, ei vain kielessä, vaan myös aiheissa. Kansallisen eetoksen lisäksi tavallisen ihmisen tarinat lienee levyn kantava teema, mutta mukana on myös kantaaottavia kappaleita kuten "Yytee blues" ja "Paska duuni-blues". En tiedä juontuvatko nuo lauluntekijä A-P Skarpin siviiliammatin puolelta, mutta ajankohtaisiahan nuo ovat.

Yhtyeessä soittavat ja laulavat Ari-PekkaSkarp (laulu ja harppu), Keijo Röntynen(kitara ja taustalaulu), Raimo Nykänen(basso ja taustalaulu) sekä Arto Nivala(rummut ja perkussiot). Vierailevana artistinaja taiteellisena tuottajana on häärinyt Pepe Ahlqvist, joka soittaa kitaraa ja laulaa taustoja muutamilla kappaleilla. Levyä on kypsytelty pitkään ja hartaasti. Omakustanteena julkaistu levy on saatu hoidettua indiebändien digijakeluun erikoistuneelle AWALille, joten levy saadaan myös laajaan digitaaliseen jakeluun.

Jos bändin elementit irrottaisi erikseen, ei niissä välttämättä hirveästi bluesia olisi. Harppua lukuunottamatta. Mutta yhdessä sitä jostain siunaantuu. Bassovetoinen rytmiryhmä on periaatteessa aikalailla suomirock/pop. Kitara vivahtaa bluesiin parhaiten slidea liu'utellessa. Kyllähän näissä biiseissä kuitenkin soi ihka aito blues sekoitettuna tuohon suomirokkiin. Inspiraatio on haettu kuitenkin muualta kuin puuvillapelloilta tai South Siden savuisista kapakoista. Ihan virkistävää kyllä. Ja suomalaista. Mutta joku roti sentään A-P:

"Biisiemme ideat ovat pääosin syntyneet talviaikaan lastenvaunuja työnnellen ja hyräillen uusia juttuja. Luonnon elementit ovat aina inspiroineet minua."

Ei tosiaan ihan perinteistä blueskuvastoa.

Keikka ja jamit olivat tutun rentoa bluesmeininkiä. Bluesyleisö ei ole ihan sitä riehakkainta poppoota, ja hurjin diggailun osoitus on yleensä se, että pää heiluu asteen eteen ja taakse. Parhaassa kaksi. Hoodoo ja Juurus-Texas-vetoinen jamiryhmä sai kuitenkin nyökkäilyn lisäksi aikaan myös muutaman jee-huudon, joten voinee päätellä että yleisö oli jo lähellä totaalista kontrollin menetystä. Näytti siltä että suurimmaksi osaksi bluesyhdistyksen väestä koostunut yleisö sai mitä oli tullut hakemaankin. Bluesia perisuomalaisilla vivahteilla.

Dokkaritaivas

2011-12-14T00:30:00.000+02:00

Documentary Heaven-sivusto on ihan helkkarin hieno saitti. Sivusto on perustettu jo pari vuotta sitten, mutta vasta nyt sain vinkkiä että tuollainenkin netin uumenista löytyy.

Lyhyellä tutustumisella osa dokkareista on sitä Nelosen 4D-dokumenttien "laatua", mutta palvelusta löytyy myös todella rautaista matskua.

Dokumenttejä palvelussa on tällä hetkellä yli 1700, joista musiikkiin liittyviä viitisenkymmentä. Tuossa muutama musiikkia sivuava tipsi.

Standing in the Shadows of Motown
Tämä on varmasti yksi mielenkiintoisimmista sivuston musiikkidokkareista. Motownin oma houseband The Funk Brothers soitti levy-yhtiön Detroit-vuosina 1959-72 lähes kaikilla levytyksillä, mutta jäi vaille aikalaisten arvostusta. Dokumentti kertoo noista suurelta osin tuntemattomiksi jääneistä miehistä. Tuota vaihtuvaa studiomuusikko-poppoota ei edes kreditoitu ennen kuin vuonna 1971 Marvin Gayen What´s Going On-levyllä. Tähän saattoi vaikuttaa se, että Gaye oli myös itse entinen Motownin sessiomuusikko.

Such Hawks Such Hounds
"Such Hawks Such Hounds explores the music and musicians of the American hard rock underground circa 1970-2007, focusing on the psychedelic and ’70s proto-metal-derived styles that have in recent years formed a rich body of unclassifiable sounds."
Vaikuttaa erittäinkin mielenkiintoiselta!

The Rolling Stones: Gimme Shelter
Tämähän kuuluu tietysti kulttuurihistoriallisesti rock-kaanonin must-osastolle, joten jos tämä on jostain syystä jäänyt näkemättä niin nyt!

Live Forever – The Rise and Fall of Britpop
Hivenen mahtipontisen nimen takana katsellaan 90-luvun brittipopin nousua sen isojen nimien, kuten Oasiksen, Blurin ja Pulpin, kautta. Homma kytketään yhteiskunnallisiin tapahtumiin.

Anvil! The Story Of Anvil
Jostain syystä olen aiemmin missannut tämän. Ja tämähän oli aivan loistava! Sympaattiset hevarit painavat eteenpäin toivottoman tuntuista rock-unelmaa kohti surkuhupaistenkin vaiheiden myötä. Dokumentin jälkeen miesten unelmat alkoivat pikkuhiljaa toteutua, kun Anvil pääsi kiertelemään rockfestivaaleja ja lämmittelemään mm. ACDC:tä ja Saxonia.

Mutta kuten kaikki asiat jotka vaikuttavat liian hyvältä ollakseen totta, on tässäkin jujunsa. Tasan 72 minuutin kohdalla Anvil-dokkari loppui keskenkaiken ja ruutuun tuli lappu: "Please wait 30 minutes or click here to enjoy unlimited use of megavideo".

FAQ-osiosta tosin sitten havaitsin että tuota tapahtuu vain pienelle osalle videoista, ja senkin voi kiertää jo aika pienellä tietotekniikkaosaamisella. Kaikkien dokkarifanien kannattaa ehdottomasti merkitä sivu kirjanmerkkeihin.

Hubert Sumlin 1931-2011

2011-12-11T09:00:00.000+02:00

Aikoinaan bluesmen-sarjassa esittelemättä jäänyt Hubert Sumlin olisi eittämättä kuulunut joukkoon.

Howlin' Wolfin lead-kitaristina vuonna 1955 aloittanut mestari kuului tuohon harvenevaan old school-bluesmiesten eturivistöön.

Jo tuota aiemminkin Wolfin rivistössä ajoittain rytmikitaraa soitellut herra pysyikin tuossa matkassa Wolfin kuolemaan vuonna 1976 saakka, lukuunottamatta lyhyttä vierailua Muddy Watersin yhtyeessä.

Kuuluisimpia kitarointeja Sumlin tarjosi Willie Dixonin biiseissä "Back Door Man", "Spoonfull" ja "Little Red Rooster" jotka sittemmin tekivät kuuluisiksi The Doors, Cream ja Rolling Stones. Kaikki biisit löytyvät alkuperäisinä Howlin' Wolfin legendaariselta eponyymiltä vinyyliltä vuodelta 1962, jota yleisesti pidetään yhtenä Chicago-bluesin hienoimpana tuotoksena kautta aikojen.

Sumlin julkaisi myös toistakymmentä albumia omalla nimellään, muttei ikinä noussut myynnillisesti eturivin bluesartistien joukkoon. Silti iso liuta eturivin bluesvaikutteita imenyt kitaristi on nimennyt Sumlinin yhdeksi esikuvakseen, kuten Jimi Hendrix, Jimmy Page ja Keith Richards.

Vaikka Sumlinilta poitettiin toinen keuhko vuonna 2004, jatkoi mies esiintymisiä loppuun saakka. Usein happipullon kanssa. Kunnianosoituksena mestaria kohtaan The Rolling Stones ilmoitti viime viikolla haluavansa kustantaa 4.12. kuolleen Sumlinin hautajaiset.

En oikein tiedä onko tuo kornia vai ihailtavaa.

High Fidelity-syndrooma

2011-12-09T16:52:00.001+02:00

Taas se pikkujoulujen musiikkiylipäällikön titteli lankesi meikäläiselle, niinkuin yleensäkin.

Tiskijukkana en aio toimia, vaan laadin soittolistan koneelle, josta sitten randomina ampaiskoon kaiken kansan kuuluville.

Lista on pikkuisen ongelmallinen juttu. Kuin Robin (John Cusack) joka filmissä kasailee kokoelmakasettejaan, niin siinä täytyy ottaa huomioon perhanan monta asiaa. Mitä mikin biisi kertoo sinusta, oikea kappalejärjestys ja vielä sekin sattuuko kohde diggailemaan moista musiikkia.

Pikkujouluissakin se pitää ottaa huomioon. Ei ole tarkoitus päteä nohevilla musiikkivalinnoilla joita kukaan muu ei jaksa kuunnella. Eikä kaikki hienot kappaleet nyt yksinkertaisesti sovi kaikkiin tilanteisiin. Joten kompromissejä on tehtävä.

Tiedän kyllä, että isossa porukassa on paljon niitä jotka kuuntelisivat mieluiten Yötä, Popedaa tai Meiju Suvasta, mutta joku raja se on oltava kompromississakin. Ja kyllähän tuon listan on tarkoituskin ainakin jonkun verran painottua omaan musiikkimakuuni. Hmmm, vaikea pala.

Taidan tietysti liioitella asiaa massiivisesti, koska ensimmäisen puolen tunnin jälkeen tuo taustamusiikkina pörisevä poppikone ei varmasti juuri huomiota kerää. Ja minkälainen musiikkikattaus sieltä ulos soljuu, on suurimmalle osalle juhlakansasta totaalisen yhdentekevää. Kaikki kun eivät taustamusiikkia pidä ihan yhtä tärkeänä asiana kuin minä. Mutta pitää se silti huolella tehdä. Ei siellä ihan mitä tahansa tavaraa voi olla.

Tuossapa illlaksi askaretta.

Satellite Stories - Blame the Fireworks

2011-12-08T01:04:00.001+02:00

Enhän minä näihin ikinä ehdi ekana kun pitää noita oikeitakin töitä tehdä.

Tämäkin on jo siis ehditty julkaista kymmenissä muissakin paikoissa moneen kertaan kuten Antin laudalla joka yleensä ensimmäisenä asiat julkaisee. Nukkuukohan se mies ikinä ?

Silläkin uhalla, että alan toistaa itseäni ja vaikutan kotikaupungin poikien suosijalta (mitä olenkin, ja mielelläni), pistetään tähän kuitenkin tuo Satelliitti poikien uusin biisi "Blame the Fireworks", jota keikoilla olen kyllä kuullut jo monestikin. Ja tykännyt.

Samaa tuttua partymeininkiä ilman kurttuotsaisuutta tässä vedellään kohti levytyssopimusta joka siintää nurkan takana. Tämä ei tosin ole sisäpiirin tietoa, vaan täyttä mutu-puhetta.

Bändi muuten pääsi saksalaisen Karsten Jahnke -keikka-agentuurin listoille. Samoilla listoilla viihtyy sellaisiakin nimiä kuin Ryan Adams, Tori Amos, Bon Iver, Gang of Four, Joanna Newsom sun muita enemmän tai vähemman tunnettuja akteja. Toki pojat ovat tuolla vain yhtenä satojen joukossa, mutta eiköhän tuota kautta jonkinlaista Keski-Euroopan keikkaa saada aikaiseksi. Ei paha nakki ollenkaan.

Sinkun julkaisupirskeet on muuten Nuclear Nightclubilla 10.12. jossa pojat rollaavat Divine Pasten kanssa: "Gang of Fouria lämpännyt nuori ranskalaisryhmä saapuu ensimmäistä kertaa Suomeen. Divine Paiste soittaa jännittävän äkkiväärää ja tanssittavaa indierockia. Yhtye valmistelee vuonna 2012 ilmestyvää esikoisalbumiaan."

Paisten CV saa kohta tietysti hieman painavampaakin sisältöä kun se voi kehua olleensa samalla kiertueella Satellite Storiesin kanssa.

Sinne siis.

Satellite Stories - Blame the Fireworks by satellitestories

Feeling Good

2011-12-04T09:00:00.000+02:00

Joskus vain näin on. Lauantai-illan jälkeen. Ei siihen suurempia tarvita. Hyviä kavereita, hyvää musiikkia, herkullista ruokaa ja pikkuisen virvokkeita. Ulkona myrsky ja sisällä takassa tuli, punaviiniä lasissa ja Nina Simone soittimessa. Onkohan sitä tulossa vanhaksi?

Vissiin sitä sitten on, kun Musen versio samasta biisistä ei samoihin fiiliksiin saa sitten millään.

Mutten kuitenkaan niin vanha, että Michael Bublén juustoinen versio iskisi millään muotoa. Ehkä on vielä toivoa!

Judas Priest - Unleashed in the East (1979)

2011-12-02T07:00:00.000+02:00

Aikansa kutakin. Teinipoikana Judas Priest oli hevipuolella parasta A-ryhmää. Aikoinaan hiukan kriittisesti kirjoittelin Kiss-yhtyeen naurettavista poseerauksista, mutta jotenkin sain itselleni perusteltua että Priestin levynkannen kaltainen machoilu oli jotenkin niin paljon aidompaa ja rehellisempää rokkenroll-ilmentymää. Öhöm.

Noihin aikoihin jopa keräilin Priestin levyjä ja muuta roinaa. Farkkutakin selässä oli Priestin merkki ja hihassa AC-DC. Keräily tosin loppui vuoden 1982 Screaming for Vengeance-levyyn, jonka jälkeen Priestin musiikilliset vaiheet on jääneet enemmän tai vähemmän pimentoon.

Keräily oli tuohon aikaan jännää ja vaikeaa puuhaa. Ensin piti saada jostain käsiinsä ulkomaisia musiikkilehtiä, joiden myyntipalstoilta saattoi jotain ostettavaa löytääkin. Sitten piti vain sinisilmäisesti luottaa myyjään, pyytää vanhempia vaihtamaan kauan säästetty satamarkkanen (muistaakseni) pankissa punniksi ja rohkeasti lähettää se kirjekuoressa britteihin. Ja takaisin tuli kuin tulikin Priestin kuulemma harvinainen live-bootleg The Ripper-tupla, New Yorkin Palladiumin keikalta vuodelta 1979. Tosin levyn piti olla avattavilla kansilla ja painetuilla sisälehdillä, mutta oma versio oli mallia halpahalli. Ei-avattava ja valkoisilla levypusseilla. Harvinaisuudesta ei ole tarkkaa hajua tänäkään päivänä, mutta avattavan version hinta näyttää netissä olevan 120 puntaa. Ja eipä ollut muilla tienoon kolleilla samanlaista.

Priestin ensimmäinen live-levy ilmestyi juuri sopivasti ennen tulevaa 80-luvun NWOBHM-aaltoa. Vaikka Priestkin usein tuohon genreen taitetaan, kuuluu bändi kyllä mielestäni old school-sarjaan. Niihin aitoihin ja alkuperäisiin Black Sabbathin ja Deep Purplen kera, vaikka tuon ajan tyypillisiä blues-vaikutteita saa hakemalla hakea. Eikä taida löytää sittenkään.

Tuohon aikaa en oikeastaan hirveästi ymmärtänyt live-levyjen päälle. Miksi niitä ostella, kun alkuperäisiltä levyiltä sai kuunnella usein parempilaatuisena samat biisit tutussa kuosissa. Mutta tämä Japanin kiertueen Tokion keikoilta äänitetty levy jotenkin iski nuoren kollin tajuntaan satasella. Syynä kai oli Rob Halfordin entistäkin hevimpi revittely ja tiukat kitarasoolot, jotka stereoissa saivat epäinhimillisen juhlavat sävärit aikaan. Mitä kovempaa sen parempi. Live-versiot soitetaan vieläpä pikkuisen nopeammin kuin alkuperäiset. Tosin tämän levyn kohdalla tuo live-status on sittemmin kyseenalaistettu varsinkin Halfordin lauluosuuksien kohdalla, mutta who cares.

Ja kyllä levy yhä vieläkin jotain saa aikaan, vaikkakaan ei ihan samanlaisia säväreitä. Ainakin nostalgisia muistoja kasettien äänityssessioista ja Kiss/Iron Maiden/Judas Priest- kisoista, joita 80-luvun alkupuolella kaveripiirissä harrasteltiin. Ja kaikki voittivat, omasta mielestään.

Keikkaennakko - Mirel Wagner & Joose Keskitalo

2011-11-30T13:25:00.001+02:00

Mirel

Sateentekijä Mirel Wagner kehuttiin puhki jo ennen helmikuussa ilmestynyttä debyyttiään, eikä levy suinkaan hypeä latistanut. Päinvastoin, tätä nuorta etiopialaistaustaista naista tunnutaan pitävän yhtenä Suomen singer-songwriter-genren pelastajana.

Eikä todellakaan aivan syyttä. Harvoin saa kuulla noin itsevarmaa ja ehyttä ensilevyä. Vertailut Leonard Coheniin ja jopa Billie Holidayhin ovat sinänsä ymmärrettäviä, mutta pikkuisen yliampuvia. Samaa suomalaisiin vetoavaa synkkyyttä kaikilta tosin löytyy. Lahjakas leidi tosin on. Ja osaa laulaa. Ja tehdä biisejä. Ja se on jo helvetin paljon se.

Joose

Joose Keskitalo on oman tiensä kulkija. Arvostusta mies on keräillyt monelta suunnalta niin soolona kuin Maailmanpalo-yhtyeensä kera.

Keskitalo oli itselleni käytännössä aika lailla vieras, kunnes taannoisen naispappi/miespappi-kriisin takia nimi nousi esille. En tiedä oliko tuo vain mainostemppu, kristillistä vakaumuksellisuutta vai kapinaa, mutta periaatteita tällä miehellä tuntuu riittävän. Melko provokatiivistakin sanomaa mies välillä välittää.

Niin Wagnerin kuin Keskitalonkin kuunteleminen vaatii tietyn moodin, johon tuo synkkä sateinen ulkoilma on omiaan johdattamaan. Pikkuisen vielä maailmantuskaa harteille ja menoksi.

Harvinaisen hyvin yhteennatsaava parivaljakko on, ja propsit sille kuka heidät on kimppaan saattanut. Kaksikko kiertää Suomea minikiertueella nimellä Huone nro 8. Kiertueen nimi tulee Keskitalon ensi vuoden helmikuussa ilmestyvän Vyötä kupeesi ja tule-levyn biisistä. Kummankin esiintyjän kohdalla kannattaa kuunnella sanoituksia. Ne ovat moneen nykymusiikkiin verrattuna hienoja.

Kaksikko esiintyy Oulussa 45 Specialissa 4.12. Hieno keikka luvassa, vaikka päivä onkin sunnuntai. Tanssikengät voi tosin huoletta jättää kotiin.

Nova Mob - Old Empire

2011-11-26T17:20:00.001+02:00

Heti alkuun on tunnustettava se tosiasia, että kyllähän Bob Mould oli se Hüsker Dü:n ÄIJÄ. Vaikka yleensä yritänkin väittelyissä pitää Grant Hartin puolia, ei kai tuossa biisinteon suhteen ole kahta sanaa. Mould teki paremmat biisit.

Yleensä kyllä yritän tuoda esille, ettei Hart nyt ihan mopen osille jäänyt, kyllä mies osasi tehdä helkkarin hienoakin kamaa. Ehken pikkuisen sinne melodisemmalle puolelle kuitenkin, eroten Mouldin hardcoremaisemmasta ärinästä. Totaalisen epäkiitollinen asema Hartilla kuitenkin on, kun vertailukohtana käytetään aina bändikaveria, teki tämä sitten mitä tahansa.

Hartin lyhytikäinen bändi Nova Mob ei pahemmin listoja kolkutellut. Ihan mukavaa poppiskamaahan tuo kuitenkin oli. Aiheet ehkä yhtä sekavia kuin mieskin, mutta melodian taju oli kuitenkin vielä tallella. Ei tämä nyt kuitenkaan ole mikään Hüsker Dü. Eikä edes Sugar.

Noh, itsekin sorrun näköjään vertailemaan. Tikulla silmään.

George Harrison - Cloud Nine (1987)

2011-11-26T15:49:00.000+02:00

Jeff Lynnen ensimmäinen projekti ELO:n jälkeen oli George Harrisonin levyn tuottaminen. Lynnen kädenjälki kuuluu vahvasti ja viitteitä Elo:on ei ole vaikeata etsiä. Popmusiikkiahan Lynne on osannut aina tuottaa, ja kun tuotettavana oli Harrisonin kaltainen kitaristi niin jälki oli sen mukaista.

Täytyy myöntää, että tämä oli ensimmäinen Harrisonin soolo jonka aikoinaan ostin. Vasta tämä sai minut kiinnostumaan vanhemmista tuotoksista, joista löytyy paljon nautittavaa. Toki Harrisonin ekaa varsinaista sooloa All Things Must Pass-triplaa on vaikea ylittää. Siihen oli ladattu kaikki ne ideat ja varmaan myös turhaumat joita Beatles-aikoina oli kertynyt yllinkyllin. Tuohon levyyn tätä miehen elinaikana viimeiseksi jäänyttä levyä on turha verrata.

Levyn suurimmaksi hitiksi nousi yllättäen hieman outo cover-valinta "Got My Mind Set On You". Rudy Clarkin viisikymmentäluvulla rustaama ja James Rayn vuonna 1962 levyttämä biisi olisi kuulemma päätynyt jo Beatlesinkin levylle jos Harrison olisi saanut päättää. Toista saman parivaljakon biisiä "If You Gotta Make a Fool of Somebody" Beatles kyllä soitteli keikoilla. Pikkuisen ärsyttävä renkutus tämä minun mielestäni on, eikä missään nimessä levyn parasta antia. Tämä on se uudempi video aiheesta.

Levyn toinen sinkku ja hittibiisi "When We Was Fab" kertoo tietenkin Beatlesin loiston ajoista. Ilman katkeruutta tai yli-imelää nostalgiaa. Videolla seikkailee myös levyllä soittavat Ringo Starr, Jim Keltner, Elton John sekä tietysti mursu (walrus toim.huom.). Macca oli myös lupautunut videolle, mutta veti loppuvaiheessa homman pystyyn. Kuin pisteeksi iin päälle Harrison tiluttelee lopussa sitaria vanhaan malliin.

Poppiosaston helmiä on biisi "This Is Love". Biisiä kun kuuntelee ei ole yllätys, että sen toisena tekijänä on Jeff Lynne. Sen verran vahvoja ELO-viboja siinä on. Mikä ei ole mitenkään huono asia. Lynnen tulevassa Roy Orbison-tuotannossa on myös aika lailla samoja vivahteita.

Levyn aloittava "Cloud 9" on ehdottomasti yksi levyn kohokohdista. Temptationin saman nimiseen biisiin tai levyyn se ei kuulemma viittaa, vaikka ehkä sukulaisuutta löytyykin. Eric Clapton kitaroi hienosti kuten muissakin kipaleissa joissa kitaraansa näpelöi.

Levy on kauttaaltaan nautittavaa poppia, poislukien ehkä Madonnan "Shanghai Surprise"-elokuvan soundtrack-rainat "Someplace Else" ja "Breath Away from Heaven", joita ei niitäkään huonoiksi voi sanoa. Pikkuisen puleerattu levyn yleisilme on verrattuna Harrisonin aikaisempiin tuotoksiin. Ihan kuin mies olisi päättänyt, Lynnen suosiollisella avustuksella, nousta taas cooliksi poppitähdeksi. Vähän kuin kannen kuva jossa mies poseeraa kasarihenkisesti übercoolina hawaiji-paita päällä, peililasit päässä vanhan lempparikitaransa kanssa.

Onhan se vähän väsynyttä vertailla näitä Fab Fourin muiden herrojen levyihin, mutta kyllä tämä ehdottomasti pesee 99 prosenttia Maccan soololevyistä. No doubt about it.

Chris Campion - Police (2010)

2011-11-23T16:00:00.000+02:00

Jostain syystä tähän kirjaan tarttuminen tuotti suuria vaikeuksia. Vähän sama kuin kirjan "Bono on Bono" kanssa, joka oli KAHTEEN otteeseen kirjastosta lainassa, mutten saanut sitä edes aloitettua.

Tokihan alitajuntaisista syistä voisi tehdä monenkinlaisia keittiöpsykologisia tutkielmia, mutta ainakaan syy ei ole se, että pelkäisin rockuskottavuuteni rapautumista näiden hemmojen kanssa. Sitä kun ei ole alkujaankaan.

Kyllä se syy taitaa olla perimmältään siinä, että ei todellakaan ole kiinnostanut niin hirveästi. Police ei suurempia intohimoja herättele. Aina on ollut jotain parempaa ja mielenkiintoisempaa luettavaa. Ja toki myös siksi, kun liian moni musiikkikirja on osoittautunut huonosti kirjoitetuksi fanituotteeksi. Mutta mukavahan tuo olisi toisinaan yllättyä positiivisestikin.

Police oli aikoinaan ihan mukava orkesteri, johon minulla oli ja on enemmänkin hälläväliä-asenne kuin mitään viha-rakkaus-suhdetta, jollainen kirjoittajalla tuntuu olevan. Campionin kriittinen asenne varsinkin Stingiä kohtaan on jossain virkistävän ja hämmentävän välimaastossa, mutta pikkuisen pistää ihmetyttämään mistä moinen vihamielisyys kumpuaa. Onko joskus joku haastattelu jäänyt Stingiltä antamatta rockjournalisti Chris Campionille? Vai onko Campion todellakin päättänyt tehdä pesäeron myötäsukaisiin auktorisoituihin elämänkertoihin ja lisää uskottavuttaan ylikriittisyydellään. Tai sitten Sting on tosiaankin ylimielisyydellään ja tekopyhyydellään kaiken ilkeilyn ansainnut

Campion kuvaa bändin alkuajat taisteluksi identiteetin etsimisen suossa, aikana jolloin punk oli vielä kova sana ja uusi aalto oli tuloillaan. Ja Police ei oikein sopinut kumpaankaan lokeroon. Sattumien kautta, ja manageri Miles Copelandin vahvalla näkemyksellä, oma tyyli löytyi ja jokainen vuosina 78-83 julkaistusta viidestä levystä möi enemmän kuin edeltäjänsä.

Miles Copeland nousee toisinaan kirjan päähenkilöksi, mikä teki kirjasta toisinaan vaikeaselkoisen. Tarina poukkoili sivuraiteille useiden kymmenien sivujen verran. Kun ketunlenkiltä palattiin itse tarinaan, oli vaikea muistaa mistä kohtaa lenkille oli lähdetty. Kuvitus kirjassa on onnetonta.

Hiukan hämmentävän päällekäyvä negatiivisuus ja kyynisyys ei ikävä kyllä tuonut tälle kirjalle sitä uskottavuutta jota ehkä sävyllä tavoiteltiin. Kun sisältö ei ole kaikilta osin kuosissa ei siinä mikään auta. Eli tämä kirja ei siis ollut se kaipaamani positiivinen yllätys. Kirjan sävy sen sijaan oli melkoinen yllätys. Vaihtelua tuokin.

Sunnuntaimusiikkia - Lisa Ekdahl

2011-11-20T09:00:00.000+02:00

Palstaa lukeville ei ole enää mikään uutinen, että meikäläisen musiikkimaku on varsinaista sillisalaattia, mutta nämä kaunisääniset runotyttöset ovat olleet aina erityisen mieleen.

Joku voi tietysti Lisa Ekdahlin nasaalista olla erikin mieltä, mutta makuasioista on turha kiistellä. Varsinkin jos on väärässä.

Vaikka Lisa sittemmin lähti hiukan eri teille musiikillisesti, oli naisen ensimmäinen levy vielä ehtaa singer-songwriter- osastoa kaikilla mausteilla. Pikkuisen sitä tulevaa jazziakin oli jo mukana, muttei niin vahvasti kuin tulevilla englanninkielisillä Norah Jones-vaikutteisilla yökerhojazz-levyillä. Ne ei sitten ihan niin valtavasti uponneetkaan, mutta tuo vuoden 1994 eponyymi debyytti osui ja upposi. Vaikka Lisa välillä palasikin ruotsinkielisen ja folkhenkisemmän matskun pariin, eivät ne enää tuntuneet yhtä raikkailta kuin ensilevy.

Täytyy olla aika kyyninen ja ennakkoasenteinen joka tästä saa laskelmoitua tai liian kaupallista. Kyllä tämä on pelkästään hienoa. Oivaa sunnuntaimusiikkia.

Doyle Bramhall 1949-2011

2011-11-17T14:55:00.001+02:00

Viime viikonloppuna 62-vuotiaana menehtynyt Doyle Bramhall ei ollut niitä kaikkein tunnetuimpia Austinin musiikkimiehiä, mutta kuitenkin yksi arvostetuista Lone Star-osavaltion ammattimiehistä. Bramhall oli yksi niistä Antone's-kuppilan liepeillä notkuneista Austinin 70-luvun bluesrenesanssin vaikuttajista Vaughanin veljesten, Tommy Shannonin, Marc Bennon, Angela Strehlin, Lou Ann Bartonin sun muiden kera.

Austiniin Bramhall suunnisti yhdessä koulu-ja bändikaverinsa Jimmie Vaughanin kanssa. Miesten yhteinen bändi The Chessmen, joka muuten miesten entisessä kaupungissa Dallasissa lämppäsi jopa Jimi Hendrixiä, vaihtui Bramhallin kohdalla Texas Stormin kautta Marc Bennon Nightcrawlersiin. Bändiin jossa vaikutti myös Stevie Ray Vaughan.

Austinin ulkopuolella rumpali tunnetaan varmasti parhaiten laulunkirjoitus-yhteistyöstään Stevie Ray Vaughanin kanssa. Vaughanin levyttämistä ja esittämistä kappaleista mm. "Change It", "Lookin' Out the Window", "House Is Rockin'", "Tightrope", "Life By the Drop" ja "Wall Of Denial" ovat joko kokonaan tai osittain Bramhallin käsialaa. Bramhall myös soitti rumpuja Vaughanin veljesten yhteislevyllä Family Style.

Ensimmäisen soololevynsä Bird Nest On the Ground Bramhall julkaisi vuonna 1994. Myös tuolla levyllä Stevie Ray Vaughan esiintyy yhdessä Double Troublen kanssa biisissä "Too Sorry". Kun kuuntelee Bramhallin laulua, ei ole epäselvää että miehellä on ollut erittäinkin vahva vaikutus SRV:n laulusoundiin.

Keikkaennakko: Papa George

2011-11-14T08:00:00.000+02:00

Ou'Bluesin järjestämässä Lokablues-illassa, marraskuussa tosin, esiintyy brittiläinen pitkänlinjan bluesmuusikko Papa George.

Aiemminkin Suomessa, mm. Järvenpään Puistobluesissa, Rovaniemellä, Ivalossa ja Pieksämäellä esiintymässä käynyt Papa on club-ympyröissä ja festivaaleilla arvostettu vieras ja bluesin perusduunari. Kitaristi on esiintynyt niin soolona, duona kun bändinsäkin kanssa. Kaikki combot ovat hiukan erilaista musiikkia, mutta vahvasti bluespainotteista.

Oman bändin jäsenet Tom Compton ja Peter Stroud ovat esiintyneet mm. Johnny Winterin, Peter Greenin ja Alvin Leen kanssa, joten kovista hemmoista on kyse. Suomeen Papa George tulee tosin ilman omaa bändiään ja soittaa Oulussa kaksi settiä joista toisen yksin ilmeisesti resonaattorikitaransa kanssa ja toisen setin rovaniemeläisen pitkä linjan blues-muusikoista koostuvan Luigi's Combon kanssa. Onko tuo toinen setti sitten enempi sähköistä, on vaikea sanoa kun en Luigin musiikkia hirveästi tunne. Edellisellä kerralla kun herrat yhdessä soittelivat Rovaniemellä, pysyteltiin aika rauhaisilla vesillä.

Toivoa toki sopii, että George vetäisisi Luigin miesten kanssa myös pikkuisen ronskimpaa bluesia Stevie Ray Vaughanin tapaan. Vaikka Stevie Ray Vaughanin vaikutus ei aina niin selkeästi soitossa kuulu, vaikutteita on toki sieltäkin saatu. Tuttuja likkejä tipahtelee aika ajoin. Papa kumartaa mestarin suuntaan biisillä "Flooding Down In Texas". Larry Davisin alkuperäinen biisi "Texas Flood"han oli Vaughanin yksi tunnusmerkeistä. Tämäkin biisi voidaan toki konsertissa kuulla, jos myös Strato tai Flying Finn Sunburst sattuu olemaan miehellä matkassa.

Toiveissa on jopa tällaista menoa. Vaikka ei tämäkään Vaughanin oma biisi alunperin ole, niin tokihan tuo versio silkkaa Stevie Rayta on.

Melkoisen suurella todennäköisyydellä kuullaan kuitenkin tuoreimmalta levyltä tuttua resonaattorikitaraa enemmän deltan kuin Chicagon suunnalta. Mutta kyllä meikäläiselle kummatkin käy.

Sen verran harvoin näitä bluesia soittavia ulkomaaneläviä täälläpäin näkyy, että tätä mahdollisuutta ei kannata bluesin ystävien missata. Papa George siis esiintyy Oulussa Lokabluesissa 45 Specialissa 19.11. Luigi´s Combon kanssa ja oululaisen Bluesbirdin kera.

Is It A Bird? Is It A Plane? No, It Is Klark Kent !

2011-11-12T08:00:00.000+02:00

Vähemmän kekseliäästi nimetyn Klark Kentin ura jäi lyhykäiseksi. Mies ehti julkaista vain neljä sinkkua ja vuonna 1980 eponyymin kymppituumaisen joka tunnetaan myös nimellä Music Madness From the Kinetic Kid, jolta nuo molemmat alla soivat biisit sinkkujen lisäksi löytyvät.

Klark oli sittemmin legendaariseksi nousseen I.R.S.-indielafkan pomon Miles Copelandin kiinnitys. Alkuaikoina Miles Copelandin luotsaamat yhtiöt olivat tunnettuja kaikenmaailman obskuureista hemmoista, mutta Klarkin tapauksessa kiinnitykseen oli tietysti muitakin syitä.

Itse musiikki kuulostaa hieman siltä mitä se lienee ollutkin. Terapiaa. Klark ei saanut omassa hiukan tunnetummassa yhtyeessään ääntään tarpeeksi hyvin kuuluville vahvemman bändinjäsenen jyrätessä päätökset levyille pistettävästä biisimateriaalista. Klarkin täytyi saada oma purkautumiskanavansa ja alter ego Klark Kent sellaisen antoi.

Pikkuisen aikaa henkilöllisyys aliaksen takana pysyi jopa salaisuutena, mutta yhteneväisyyksiä Policeen alkoi olla liikaa. Sama studio, sama äänittäjä, sama julkaisija ja vielä Miles Copeland. Aika äkkiä salanimen takaa paljastui Police-rumpali Stewart Copeland.

Kaikessa infantiiliudessaan tuo eka "Don't Care" nousi melkein Top 40:n ja yhden miehen bändi kutsuttiin vuonna 1978 BBC:n Top Of The Pops-ohjelmaan. Levyllä Stewart oli soittanut kaikki instrumentit, joten ohjelmaan otettiin taustalle, kuinkan muutenkaan, The Policen miehet Sting ja Andy Summers. Rumpalina on Florian Pilkington-Miksa. Joko tarkoituksella tai tahattomasti punk-parodialta kuulostava biisi on yhtä naurettava kuin miesten naamarit.

Toinen sinkkuna vuonna 1980 julkaistu Madness-vaikutteinen biisi "Away From Home" on jo pikkuisen mukavamman kuuloista, mutta mitään klassikkoja nämä eivät ole. Mukavia kuriositeetteja kuitenkin, ja pieniä viitteitä siitä millaiselta Police olisi voinut kuulostaa jos Stewart Copeland olisi saanut päättää. Jokainen voi sitten arvioida oliko se hyvä vai huono asia että EI juurikaan saanut päättää.

Oulusta

2011-11-10T00:17:00.000+02:00

Kapakoitsijat olivat Rumbassa, vai Soundissa vai missässeoli sitä mieltä, että Oulussa on liikaa keikkapaikkoja. Varmaan näin onkin jos ajattelee kannattavuuden mittarilla, millä baarin pyörittäjät tietysti olosuhteiden pakosta ajattelevat. Mutta nousevien bändien ja musaihmisten mielestä lisääkin varmaan sopisi.

Oulussa on oikeastaan vain kaksi merkittävää rokkibaaria, ja sitten tuo Teatrian sali. Tokihan noissa muissakin juottoloissa joskus soitto soi. Hevimestassa vetää toisinaan... no hevarit. Gloria, Palolaitos ja Petrellin saluuna ovat erikoistuneet cover-comboihin. Petrellin Saluunassa kuulin viimeksi koko helkkarin illan Hurriganes-covereita. Sitä edellisellä kerralla käsittelyssä oli AC-DC.

Ykän Pubissa tuntemattomat bändit ja punkkarit soittelee ilmeisesti pääosin kaljapalkalla, ja kesäisin torin terasseilla järjestetään monenmoisia pienempiä konsertteja, viime kesänä tunnetuin esiintyjä taisi olla 22 Pistepirkko. Lentävän Lautasen klubitarjonta on olematonta vaikka paikka olisi pienille comboille vallan mainio. Never Grow Old on myös jotain pienempää järjestellyt vaikka koko paikka on suunnilleen vaatehuoneen kokoinen.

Oulun ehdoton keikkaykkönen 45 Special säväyttää toisinaan hienoilla valinnoilla, mutta kun tuo ikävä reaalitalous vain sanelee ehtoja liiaksi. Viikolla hyvätkään bändit eivät ole keränneet ruuhkaksi asti ihmisiä ja tokihan se hieman opettaa varovaisemmaksi kun keikkoja tilaillaan. Nuclear Nightclub ei miljöönä vedä vertoja Nelivitoselle, mutta tarjonnan puolesta se on kuitenkin juuri se toinen varteenotettava rokkimesta. Johtuneeko sitten taustajoukkojen (mm. ex-Sentenced Vesa Ranta) musiikkimausta, mutta kapakka on profiloitunut pikkuisen raskaampaan osastoon. Indiebändejä molemmissa vierailee vaihtelevasti. Kaipa noilla pikkuisen nimekkäämpien bändien keikkatuloilla sitten rahoitellaan noita pikkuisen hiljaisempia iltoja. Ja hyvä niin.

Vaikea uskoa että noita keikkapaikkoja nyt liikaa olisi, mutta euro on kova konsultti.

Tuo nyt oli itseasiasssa ihan sivujuonne. Tarkoitus oli pistää muutama Oulu-uutinen kehiin.

Palstalla ennenkin esiintynyt indieyhtye G-Odd on taas ollut levytyspuuhissa ja julkaisee uuden albumin Code To Rebuilding Machinery huomenna. Edellinen levy Intergalactical Fuzz ilmestyi niinkin kauan sitten kuin kesäkuussa. Tuossa video siltä edelliseltä levyltä. Samantyyppistä syntikka-elektro-konejumitusta garagekitaroilla lienee luvassa uusimmaisessakin.

G-ODD - Sex Terror from Henri Turunen on Vimeo.

Edellisen videon, kuten muuten myös Neufvoinin Polar Song-videon, ohjannut Henri Turunen soittelee hämyistä suomenkielistä progea yhtyeessä Riutta. Yhtyeen demot ovat saaneet hieman sekalaista palautetta, mutta potentiaalia on yhtyeessä nähty. Tai kuultu. Suomiproge ei välttämättä ole se meikäläisen teekuppi, mutta ihan ammattitaitoiselta tämä homma kyllä kuullostaa. Tuossa tulevan promon uusin kirjallisuusviitteinen biisi. Studiovelhona on häärinyt Tuomen Pekka G-Odd-yhtyeestä. Pienet on piirit.

Riutta - Huomenna hän tulee by Riutta

Mainio oululainen garage-trio The Hindu Gods Of Love on pläjäyttänyt markkinoille omakustanne EP:n joka on Supersounds-jakelun kautta saatu jopa levykauppa Äxään myyntiin. "Kolme sälliä, kaksi kitaraa, kaksi tomaria ja yksi virveli. Pohjois-Amerikkalaisen perinne- ja nuorisomusiikin kaltoinkohtelua, melun ja kolinan seasta saattaa erottua haikuja myös 1970-luvun Länsi-Saksasta sekä jostain huomattavasti kulmikkaammasta ilmaisusta."

&lt;p&gt;&amp;amp;amp;amp;lt;p&amp;amp;amp;amp;gt;&amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;lt;p&amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;gt;&amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;lt;p&amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;gt;&amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;lt;p&amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;gt;&amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;lt;a href="http://thehindugodsoflove1.bandcamp.com/track/lowlands"&amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;gt;Lowlands by The Hindu Gods Of Love&amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;lt;/a&amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;gt;&amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;lt;/p&amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;gt;&amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;lt;/p&amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;gt;&amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;lt;/p&amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;gt;&amp;amp;amp;amp;lt;/p&amp;amp;amp;amp;gt;&lt;/p&gt;
Melodisen hevin ystävien joulupöytään ehtii myös tuo ex-Sentenced rumpali Vesa Rannan uuden orkesterin The Man-Eating Treen toinen albumi, joka ilmestyy 23.11. Julkkarikeikka on Oulun Teatrialla 16.12., jonka jälkeen yhtye lähtee Euroopan keikkarundille Amorphiksen kanssa. Tuossa tuoreehko video tulevalta levyltä.

Satellite Stories-indiepoikien kova meno senkun vain jatkuu. Juttuja paikallisissa lehdissä, uusi promo-EP äänitteillä ja Skandinavian rundi suunnitteilla. Ja kaiken lisäksi valinta tulevaisuuden tusinaan. Hyvältähän tuo nousukiito näyttää. Niin hyvältä, että poikien kannattanee drinkki sen kunniaksi maistella. Mainio drinkify-sivusto suosittelee tätä:

“The Satellite Stories”

8 oz. Metaxa
8 oz. Egg whites
1 oz. Grenadine

Combine in highball glass and serve.

Nauttikaa !

R.E.M. - We All Go Back To Where We Belong

2011-11-05T15:50:00.000+02:00

Joo, tiedän olevani blogiajassa mitattuna armottomasti myöhässä tämän tarinan kanssa. On pitänyt vähän sulatella.

En nyt voi sanoa olleeni ihan yhtä järkyttynyt suosikkiyhtyeeni lopetuspäätöksestä kuin Nuorgamin Nordlund vaikka suhteeni bändiin johtaakin paljon kauemmas kuin toimittajan. Onhan tuo Stipe asian kanssa flirttaillut jo vuosikausia.

En osaa sanoa muodostuuko musiikkiin erilainen suhde kun sitä diggailee ihan yhtyeen synnystä lähtien, kuten aikoinaan kirjoittelin , verrattuna siihen että löytää sen vasta yhtyeen myöhemmässä, ehkäpä erilaisessa vaiheessa. Vaikea sanoa, mutta uskon näin.

Mukavahan se on ollut kun on joku ihan oma bändi jonka tarinaa on tullut seurailtua aika lailla tarkasti kohta komekymmentä vuotta. En silti aio käydä läpi kaikkia traumaattisen kriisin vaiheita, vaan siirryn suoraan asian hyväksymiseen.

Ja onhan tuolta vielä tulossa yksi levyllinen Remmiä, kun yhtye julkaisee koko uran kattavan kokoelman Part Lies, Part Heart, Part Truth, Part Garbage, 1982 – 2011 runsaan viikon päästä. Tuolla levyllä on kolme uuttakin kipaletta ja pari videotakin on jo ilmestynyt. Tuossa niistä yksi. Tai siis kaksi. Tai siis yksi biisi ja kaksi videota.

Kepeitä multia !

Stevie Ray Vaughan: In Finland

2011-11-03T22:41:00.000+02:00

Koska ne muutamat intohimoiset SRV-fanit, jotka privaattina yhteyttä jatkuvasti ottavat, tätä pyysivät, niin toteutetaan. Harva jaksaa noin tiukasti olla mistään näin kiinnostuneita. Varsinkaan meikäläisen tekemisistä.

Joten osin uusintana, osin uutta asiaa, tässä se on:

Stevie Ray Vaughan heitti Suomessa kuusi virallista keikkaa. Osalta keikoista on materiaalia kaupallisilla bootlegeilla, osasta keikoista on kierrossa epävirallisempaa materiaalia. Levyllä Understanding of Love on julkaistu SRV:n ensimmäiseltä Suomen keikalta 27. maaliskuuta 1984 Helsingin Kulttuuritalolta setin 15:sta kappaleesta 13. Äänitys on vain keskitasoinen yleisöäänitys, ja sen arvo on ennenkaikkea siinä, että se on Suomesta eikä keikkaa muilta booteilta löydy.

Kultturitalon keikka on myös kuunneltavissa ja vaikka ladattavissa heikkolaatuisena streamina täällä.

Seuraavan päivän keikkaa Tampereen Teknillisellä Opistolla ei löydy kierrossa. Jos jollain yksityisellä on tavaraa tuosta keikasta, siitä ei ole tietoa keräilijöillä. Dave Lindholmin Run Runs toimi lämppärinä, ja myöhemmin illalla Stevie jammaili tunnin keikan Ylioppilastalolla miesten kanssa soittaen Daven kitaraa. Veli-Petteri Rajanti soitti bassoa ja Vesa Hyrskykari fonia. Legendan mukaan Daven hennot kielet eivät sulattaneet SRV:n kohtuu brutaalia soittotapaa ja katkeilivat tuon tuosta. YO-talon salivastaava ei arvostanut lisäajalle menoa ja vaati soittoa lopetettavaksi. Tehtiin kompromissi: ulko-ovet kiinni ja noin 30-henkinen yleisö sai yksityisnäytöksen.

Tampereen keikan jälkeisenä päivänä, eli 29. maaliskuuta -84, Vaughan olikin jo ehtinyt tänne Ouluun Urheilutalolle eli Pyrkälle. Ihan kaikki eivät osanneet miehen visiittiä arvostaa, sillä hevimiehet eivät ilmeisesti saaneet mitä tulivat hakemaan. Urheilutalo ei edes ollut täynnä, mitä on vaikea ymmärtää. Siis meikäläisen tietysti. Keikkaa ei löydy miltään viralliselta, siis kaupallisesti julkaistulta bootlegilta, mutta yleisöäänitys kyllä kierrossa on. Siltä löytyy koko keikka. En ole nauhaa kuullut, mutta äänitys ei ole kuulemma huippuluokkaa edes yleisöäänitykseksi.

Oulun Seurahuone 1984

Keikan jälkeen koko Double Trouble painui kiertuemanageri Törrö Tapanisen opastuksella Seurahuoneelle, joka tuolloin oli paikallinen hottimesta. Siellä keikalla ollut raahelainen bändi Stalker sai houkuteltua miehen lavalle kitaristi Kauko Ilkon Gibsonin kera, ja miehet vetivät reilut setit aitoa tavaraa. En ollut paikalla. Perkele.

Kun kyselin Ilkon muistoja Seurahuoneen tapahtumista, hänen muistikuvansa mukaan mukaan setit oli lähinnä tuttua Hendrixiä ja omaa kamaa. Mestari oli kuulemma oivassa vireessä ja lainakamat saatiin kuulostamaan omilta. Shannon oli kuulemma sekaisin kun seinäkello, mutta homma hoitui silti ammattimaisesti. Jossain netin syövereissä puhutaan, että tuokin keikka olisi äänitetty, mutta Ilkko ei muista että paikalla olisi ollut äänityskalustoa minkäänlaista. Ainakaan bändin toimesta keikkaa ei äänitetty. Eli luultavimmin äänitystä ei ole olemassakaan.

Neljäs keikka oli iltapäiväkeikka seuraavan vuoden Pori Jazzien päälavalla Kirjurinluodolla heinäkuun 11. vuonna 1985. Tuosta keikasta on olemassa video, ja myös audiota. Kunnon SBD-äänitystä keikasta ei ole. Ilmeisesti suomalaiset bootleggarit eivät oikein olleet asialla. Pressa Mauno Koivisto saapui Kirjurinluodon keikalle samalla paatilla Stevien kanssa ja katseli myös keikan.

Myöhempi keikka Cotton Clubilla Yyterissä lähetettiin Suomen televisiossa, ja sen neljä biisiä löytyy usealtakin bootilta. Mm. Pride & Joy, Up From The Skies ja tuolta Understanding Of Love-levyltä. Televisiosta keikka tuli ilmeisesti monona, mutta kierrosta löytyy myös radiosta äänitetty FM-stereoversio. Pikkuisen ärsyttävän juontajan äänellä varustettuna.

Tuo keikka löytyy heikkona versiona täältä

Sumuvuosien ja rehabin jälkeen Stevie Ray saapui jälleen Ouluun. Tällä kertaa muinaisen Kuusrock-festivaalin pääesiintyjäksi 17. heinäkuuta 1988. Jotkut tohtivat epäillä miehen pehmenneen raitistumisen myötä, mutta huihai. Edellisen Oulun keikan jälkeen kosketinsoittaja Reese Wynansilla vahvistunut rytmiryhmä heitti helteisessä Kuusisaaressa niin helvetin kovan keikan, että alta pois. Elämäni parhaita keikkoja. Keikkaa kuvattiinkin, en muista kenenkä toimesta, mutta Vaughanin kiertueporukka käski lopettaa kuvaukset parin biisin jälkeen. Syistä on ollut jälkeenpäin hiukan epäselvyyttä, ja siitä mistä lopullinen käsky tuli. Noita pätkiä kuitenkin löytyy juutuubista.

Kuusrockin keikka löytyy myös kierrosta kokonaisuudessaan ja vielä SBD-äänityksenä. Ja löytyypä tuosta äänityksestä sellainenkin harvinaisuus kuin kappale nimeltä Voodoo Oulu, kuten SRV sen esitteli. Juha Torvinen muuten kertoo, että vittuuntuneena SRV:n tukijoukkojen bäkkärivessan valtaukselle Martti Syrjä kusi Stevien vahvariin. Tai erääseen niistä. Tarina ei kerro oliko tuo juuri se vahvistin jolla SRV sitten lopulta soitti.

Väylän Pyörre-uutisten mukaan kemiläinen urkuri Matti Adolfsen sai pyynnön lainata keikalle Hammond-urut, ja mies halusi myös itse paikalle. Hammondit menivät kosketinsoittaja Reese Wynansin käyttöön, mutta Matti joutui nokakkain myös Double Trouble-yhtyeen liiderin eli itsensä Stevie Ray Vaughanin kanssa.

" Stevie Rayn keikan raiderissa luki että tarvitaan kaksi Leslietä. Minulla oli tuohon aikaan vain yksi, joten varauduin siihen että toinenkin tarvitaan. Stage manager kyllä oli sitä mieltä ettei tarvita, mutta kun bändin roudarit saapuivat paikalle, tuon toisen Leslien tarve selvisi. Se tuli kitaralle.Nopeasti soitto oululaiselle urkurille Tero Hietalalle. Leslie Saabin takakonttiin ja kiireesti Kuusisaareen.Amerikan roudareilla oli 110V Combo preamp-versio, joka ei toimi Suomessa, joten tuli lisähommia. Värkkäsin itse taiteilija Stevie Ray Vaughanin kanssa ja saatiin tuo kolmen kitaravahvistimen ja Leslien yhdistelmä toimimaan."

Tuo biisi on tosin "Say What", mutta mitäs pienistä. Kuusrockin keikka on keräilijöiden keskuudessa haluttua kamaa. Ei pelkästään sen takia että se oli hieno keikka, vaan myös sen takia että se oli Vaughanin viimeinen Euroopan keikka.

Keikka streamina täällä

Näiden lisäksi kierrossa on kuulemma jo aikoja sitten konkurssiin menneen oululaisen paikallisradio Kaiun puhelimitse tekemä Kuusrockin ennakkohaastettelu Stevie Ray Vaughanin kanssa 6.6.1988. Siinä Stevie kertoo urastaan ja harvinaisen avoimesti huume-ja alkoholiseikkailuistaan ja toipumisestaan. Kuulin tuon aikoinaan, ja jokuhan sen on äänittänytkin, mutta aika harvalla keräilijällä kopiota on. Joku sitä panttaa, tai mahdolliset nauhat makaa jossain konkurssipesän jälkeenjääneissä varastokaapeissa. Tätä ei juuri ole liikkeellä. Ja jos jollakulla lukijalla on, niin kopion tahtoo hän.

Keikkaennakko: French Films ja Regina

2011-10-30T08:00:00.000+02:00

French Films

Blogimaailman lemmikit saapuvat Ouluun peräkkäisinä viikonloppuina. Reginahan on toki jo ehtinyt lunastaa internet-hypen nostamat odotukset, French Films taas ihan ei. Big Wawe Ridersien, Siinain ja New Tigersien kanssa vuoden tulokkaan tittelistä kamppaileva French Films on toki ihan mukava orkesteri, mutta ei nyt ihan kaiken sen hypen arvoinen.

Pahimmin siinä tökkii toisinaan totinen ja arrogantti laulusoundi jolle ei aina ihan löydy katetta. Vähiten se häiritsee poppaavissa biiseissä "Pretty In Decadence", "The Great Wawe of Light" ja "Escape In The Afternoon". Kun nyt ei kuitenkaan olla tekemässä mitään maailmoja mullistavaa postpunkkia vaan ihan simppeliä indiepoppia. Kai. Uusi levy oli minulle lievä pettymys. Ehkä tuo johtuu indie-bloggareiden superhypetyksen tuomista yliodotuksista, mutta odottelin jotain raikasta tuulahdusta, jota ei sitten tullutkaan. Tuli vain ihan ok. EP antoi odottaa jopa parempaa.

Ihan hyvä suomalaiseksi ei ole mielestäni ihmeellinen kehu, mutta sitä French Films kuitenkin on. Ja useammalla kuuntelulla tämmöinen ei-niin-indie-orientoitunut vanha dinosauruskin alkoi pikkuhiljaa huomaamaan että kyllähän bändillä omat vahvuutensa on. Varsinkin silloin kun eivät yritä liikaa olla britti-indietä.

Ollakseen vuoden tulokas meikäläisen asteikolla, bändin pitää kyllä petrata lavalla. Ja uskonkin tämän kaltaisen musan toimivan juuri keikoilla. Niin on kyllä tapahtunut aika monesti, että vasta livenä bändin essence on selkiytynyt. Nuclear Nightclub on keikkapaikkana hieman haastavampi kuin Reginan Nelivitonen, mutta kuten muunmuassa Satellite Stories on osoittanut, kyllä sinnekin kunnon indie-bileet saa aikaiseksi. Sitä odotellessa.

Imaginary Future (2011) by French Films

French Films Nuclear Nightclubilla lauantaina 5.11.

Regina

Reginan Tuorein levy taas oli taas positiivinen yllätys. Kun Puutarhatrilogia oli vielä hiukkasen liian elektropoppia omaan makuuni, niin tuorein iski musiikkihermoon kitaravetoisuudellaan. Ja kaunis naislauluhan nyt meikäläiseen on vedonnut aina.

Uusimmalta levyltä nyt ei juuri heikkoa hetkeä löydy. Vertailu aikoinaan diggaamaani Wilmaan ei ole tuulesta temmattu, yhtäläisyyksiä riittää.

Toisin kuin French Filmsin kohdalla, pelkään että Regina ei toimi ihan yhtä hyvin lavalla kuin levyltä kuunneltuna. Qstockissa missasin Reginan joten keikkakokemusta ei vielä ole. Toivottavasti bändi kuitenkin osoittaa minun olevan totaalisesti väärässä.

Latest tracks by REGINA

Regina 45 Specialissa perjantaina 11.11.

Ja sanoin sitä taikka tätä, kyllä näitä molempia keikkoja voi todellakin suositella Oulun indiehipstereille ja muillekin musiikinystäville.

Hybris

2011-10-27T08:00:00.000+03:00

Olipa kerran helvetin arvostettu herra joka teki sitten mitä vaan, niin kriitikot kusivat housuun. Ja bändi jonka katu-uskottavuus meni pikku hiljaa alamäkeen sitä mukaa kun rahakasat kasvoivat ja terapialaskut lisääntyivät. St. Anger ei auttanut asiaa, vaikka varmasti tarkoitus oli.

Metallican epätoivoinen yritys palauttaa rock-uskottavuus ja herra Hybriksen usko siihen, että hän voi tehdä tasan mitä huvittaa, on aika huono yhdistelmä.

En ajatellut puuttua ollenkaan tähän soppaan, kun siitä nyt on puhuttu jo kaikkialla. Mutta sen verran tämä Lulu ihmetytti, ja sitten jo naurattikin, että päätin minäkin sanasen sanoa.

Mielestäni ihmeellisintä asiassa ei ole se, että levy on höperö. Mystisintä asiassa on se, että kaikki muutkin prosessissa mukana olleet ovat olleet niin pihalla että levy ylipäätään julkaistaan. Onhan noita hyllytettyjä projekteja levy-yhtiöiden kellarit pullollaan.

Olisi ollut mukava olla kärpäsenä katossa katselemassa kun herrat levyä tekivät. Onko siellä tosiaan James Hetfield miettinyt, että onpas tuo punkin kummisetä sitten ihqun raju radikaali. Ja onpa sillä mukavat laulunsanat. Silleen niinku undeground.

Reed vaikuttaa kyllä vain lopullisesti todellisuudentajunsa menettäneeltä elähtäneeltä ressukalta, jolla ei ole ihan kaikki inkkarit kanootissa. Metallica vain näyttää peesaavan, kun kerran hommaan tuli ryhdyttyä.

Saattaapa se siltikin olla niin, että tämäkin "väärinymmärretty" levy joskus, jossain, nostetaan aikoinaan käänteentekevien klassikoiden joukkoon.

Nyt näyttää vain siltä että keisarilla ei todellakaan ole vaatteita.

Martin James - Dave Grohl; Foo Fighters, Nirvana ja muita harharetkiä (2010)

2011-10-25T12:26:00.000+03:00

Punkin ja grungen Leonardo da Vinci. Planeetan työteliäin muusikko. Rockmaailman mukavin mies. Kuulemma.

Foo Fighters on myös mukava bändi. Joidenkin mielestä jopa liian mukava. Vanhat Grohlin HC-fanit kaipaavat enemmän särmää ja Nirvana-fanit enemmän angstia. Rokkimiesten mielestä soundissa on liikaa rullaavia poppiaineksia. Itse en osaa pitää hyviä poppismelodioita mitenkään huonona, eikä ne mitenkään ole ristiriidassa sen kanssa että parhaimmillaan Fightersit ovat ihka aitoa rokettirollia. Stadion kamaa ehkä, mutta laadukasta.

Musiikkitoimittaja Martin James on joutunut kieltämättä kovan paikan eteen. Ensinnäkään Dave Grohl ei ole osallistunut kirjan tekoon, vaan haastattelut on kaivettu arkistoista. Ja kun tietää Grohlin suhtautumisen yksityisasioiden revittelyyn, ei hirveän syvällistä yksityiselämän tietoa ole luvassa. Pahimmillaan teksti on asiallisen kuivaa raportointia kiertueista ja levyttämisestä.

Toisaalta ulkopuolinen tarkastelu on suonut kirjoittajalle miettiä asioita ehkäpä tarkemmin kuin olisi ollut mahdollisuus jos kirja olisi virallinen elämänkerta. Eikä tuo Grohl nyt ihan niin harmaa tavis ole kuin antaa itsestään ymmärtää., joten kyllä kirjaan on ihan asiallista juttua riittänyt.

Kirja käy ihan ansiokkaasti läpi Grohlin alkuajat Washingtonin HC-skenessä, kiertelyt pakettiauton takaboksissa ja nukkumiset kiertueilla kavereiden lattioilla. Hiukan nostalgian sävyttämien haastatteluiden perusteella nuo ajat ovat vaikuttaneet Grohlin suhtautumiseen musiikkibisnekseen koko uransa ajan. Tosin punk/Hc-piirit pitivät miestä petturina kun Nirvana "myi itsensä" kaupallisuuden alttarille.

Nirvana-aika tulee käytyä läpi nimenomaan Grohlin näkökulmasta eikä Cobainin persoonaan hirveästi puututa. Onneksi niin, siihen on omat kirjansa. Grohlin osuutta kirjailija pitää kuitenkin olennaisena bändin soundin synnyssä.

Yksi kirjan läpi jatkuva teema on Grohlin taistelu tuulimyllyjä vastaan. Nirvanan maine tuntuu olevan miehelle painolasti, ja toisaalta taas miehen osuutta tuossa bändissä osittain väheksyttiin. Mies vain sattui joidenkin mielestä olemaan oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Vähän niinkuin Ringo aikoinaan.

Grohl yrittää epätoivoisella vimmalla vakuuttaa olevansa tavis. Ja kirjoittaja ei kyseenalaista tuota missään vaiheessa. Tähtikultti saa mieheltä huutia useaankin otteeseen, ja omasta mielestään hän on vain duunari ja musiikkidiggari. En osaa pitää tuota tahallisena vähättelynä, ehkäpä mies tosissaan ajattelee noin. Ja kyllähän kieltämättä tuollaisen kuvan olen itsekin saanut lehtijuttujen perusteella.

Bändi on perhe ja kaikki on kavereita keskenään. Tällaista kuvaahan Grohl mielellään viljelee. Harvassa perheessä tosin jäsenet ihan noin tiheään vaihtuvat, ja patriarkkaariuskin on ollut vähenemään päin. Grohl on kuitenkin selkeästi oman laumansa pomo, vaikka muuta kovasti väittää. Pikkuisen tätä kaverimeininkiä kyllä liioitellaankin.

Mielenkiintoista kirjassa oli myös tarinat Grohlin sivutoimista ja erityisesti metalliprojekti Probot:ista. Viimeksimainitusta hartaan fanin unelmien täyttämislevystä minulla ei ollut edes mitään tietoa ennestään. Kuulostaa kyllä ihan mielenkiintoiselta ajatukselta Grohlin kirjoittamat hevikipaleet joita laulamassa on miehen nuoruuden idolit Lemmystä Venomin Cronokseen. Ihan niin hyvältä se ei kuitenkaan kuulostanut sitten loppupeleissä.

Vaikea sanoa onko Dave Grohl musiikkibisneksen mukavin mies, mutta sympaattisen kuvan kirja toki kohteestaan antaa. Totaalisen myötäsukainen käsittely on tosin ominaista tällaisille "fanikirjoille". Grohl on selvästi yhä myös musiikista innostunut, kuin tavallinen fani konsanaan. Samaan tulokseenhan tuli myös tuore dokumentti, joka on aikalailla yksi yhteen kirjan kanssa. Eniten kirja antaa Grohlin alkuaikojen kuvauksellaan. Nirvana ja Foo Fighters aikojen tapahtumathan ovat tietysti suurelle osalle kirjaan tarttuvista enemmän tai vähemmän tuttuja.

Lopussa kirjailija, joka on kuulemma jopa populaarimusiikkijournalismin tohtori, jaarittelee tarpeettomasti kysymyksestä "miksi tällaisia elämänkertoja tehdään?" Ikäänkuin itsekin hieman kyseenalaistaisi toteavan kerrontatapansa. Niinkuin minäkin.

Ei kyllä mikään maailmoja mullistava rockeepos. Siltikin ihan lukemisen arvoinen musiikkikirja.

Kusti polkee...

2011-10-20T01:55:00.000+03:00

Usein nuo sähköpostiin jysähtävät promot uhkaavat jäädä vähän pienelle käsittelylle ihan oman asenteen takia. Kukko kun ei käskien laula. Ainakaan suomalainen kukko, perkele !

Asennehan on tietysti totaalisen typerä. Bändithän vain tekevät juuri sitä mitä pitääkin. Nollabudjeteilla tällainen sissimarkkinointi on se ainoa järkevä tapa hoitaa homma. Lupaan parantaa tapani. Aloitan nyt.

STEREO SOUL FUTURE

Ensimmäisenä pistetään eetteriin Stereo Soul Future. Sen verran mielenkiintoisen kuuloinen bändi on, että se kyllä maininnan ansaitsee.

Itse yhtyeestä en tiedä kuin sen että tämä bostonilainen bändi näkee omiksi vaikutteikseen Wilcon, Spoonin ja Super Furry Animalsin. Ja tykkäävät kuulemma kovasti Beatlesista. Ja Kuulostavat ihan hyvältä.

Stereo Soul Future - Watching Circles from Stereo Soul Future on Vimeo.

Lisää musiikkia voi streamata tai downloadata täältä

I REMEMBER TAPES
Duran Duran meets Joy Division. Näin kuuluu tämän bändin oma määritelmä. Roxy Music minulla kyllä ensimmäisenä tulee mieleen. Tämä rumpukoneella vahvistettu trio tekee tuollaista hiukan säksättävää tanssittavaa brittiläistä indiepoprokkia. Ei ihan meikäläisen alaa, mutta eihän tuota nyt huononakaan voi pitää.

CHRIS & SALON DES REFUSÉS

Itse Chrisin sukunimi ei käy suoraan mistään ilmi, mutta implisiittisesti voimme päätellä että se on ilmeisemmin ihan suomalainen Karvinen. Tai sitten ei.

Muun bändin muodostavat herrat Arno Nurmisto, Jeppe Cavonius, Niklas Karvinen. Sinkkua on saatu miksaamaan indie-piireistä tuttu Nick Triani. Levykin bändiltä on tuloillaan ensi vuoden puolella. Ihan mukavaa kitaravetoista suomenkielistä indierokkenrollia. Pikkuiset emo-vibat hiipii korvaan, muttei liian häiritsevänä.

Ra(u)hantekijä / Avida Dollars - SINGLE by chrissalon

VSP
Kun tämän bändin promosta luin kuvauksen sinkusta, luulin ehdottomasti, että nyt Tarkkailijaa pissitään silmään. Kuvaus kuuluu nimittäin näin: "Linkeissä eka sinkku levyltä "Heartless Rat Ballad", joka käsittelee kissan ja hiiren välistä suhdetta. Videossa seikkailee Persialainen kissa nimeltä "Mau"."

VSP - Heartless Rat Ballad by VSPMUSIC

VSP Facebookissa

WEDDING CRASHERS
Tämä hesalainen indiepoppoo on jossain jopa noteerattu vuoden indietulokkaaksi. En tiedä yltääkö bändi ihan sinne asti, mutta mukavaa meininkiä poitsut on ilmoille puskeneet ihan levyksi asti. Ei mitään turhan ryppyotsaista meininkiä ja sehän on ihan mukava kun kaamos taas edessäpäin odottaa.

ISOVELI
Tässä promossa on niin hyvä saate, etten ala itse runoilemaan mitään: "ISOVELI on lopunaikojen tanssimusiikkia, jossa suomenkielinen pop kohtaa rytmimusiikin ja indiepop iskelmän. Isoveli syntyi The Policen, Madnessin, Ismo Alangon ja Leevi and The Leavingsin joukkopantua 80-luvun proto-housen tahdittaessa työntöjä. Isovelissä yhdistyy äärihedonistinen eskapismi sekä tiedostava, paikoin jopa yhteiskuntakriittinen tarkkailu." Että noin. Tarkistakaa itse.

Isoveli: Tanssi tai kuole by Exogenic Music Group

CASSIE

Tämä bändihän on kehuttu kyllä jo monellakin blogilla. Mutta mainitaan silti. Nämä runotyttöhommelit on meikäläisen juttu, mutta tässä liikutaan kyllä jo hiukan liian ambient-osastolla. Pikkuisen enemmän särmää, niin alan kiinostumaan. Laulaja Sofia Thurén on kyllä osaavan kuuloinen lyyli, joten uskonpa että tästä suunnasta vielä lisääkin kuullaan.

&lt;p&gt;&amp;amp;amp;amp;lt;p&amp;amp;amp;amp;gt;&amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;lt;p&amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;gt;&amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;lt;p&amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;gt;&amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;lt;p&amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;gt;&amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;lt;p&amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;gt;&amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;lt;p&amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;gt;&amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;lt;p&amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;gt;&amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;lt;p&amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;gt;&amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;lt;p&amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;gt;&amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;lt;a href="http://cassie.bandcamp.com/album/something-you-always-wanted-to-hear"&amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;gt;Something You Always Wanted To Hear by Cassie&amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;lt;/a&amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;gt;&amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;lt;/p&amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;gt;&amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;lt;/p&amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;gt;&amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;lt;/p&amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;gt;&amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;lt;/p&amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;gt;&amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;lt;/p&amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;gt;&amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;lt;/p&amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;gt;&amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;lt;/p&amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;gt;&amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;lt;/p&amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;gt;&amp;amp;amp;amp;lt;/p&amp;amp;amp;amp;gt;&lt;/p&gt;
COSMOBILE & IKE CHIME
" It is a blend of classic rock aesthetics (as in The Strokes), bouncy rhythms (as in Vampire Weekend), and positive energy (as in Talking Heads). The bottom line is simplicity, and how to make something out of it. No modern studio tricks were utilized and no musical virtuosity was witnessed. The songs are about making do in a Big Brother / Temptation Island world gone completely Lost. Yes, they are about survival and the album is a survival guide to the everyday jungle of concrete and commerce." Näin kuvaillaan levy-yhtiön toimesta tämän yhtyeen uusinta levyä.

Cosmobile & Ike Chime - Rough Riders by Fullsteam

HELLÄ ELÄIN
En rehellisesti osaa sanoa tästä bändistä mitään. Mutta jospa te osaisitte.

Ja olisihan noita posteja paljonkin, mutta suurin osa on jo blogeilla käsitelty moneenkin kertaan. Kaikki nämä oman 15-minuuttisensa ansaitsevat.

Road crew-dokkareita

2011-10-19T11:43:00.000+03:00

Vice Skandinavia-yritys, josta minulla ei ole mitään hajua, lähestyi Tarkkailijaa sähköpostitse. "Only For You"-tyyppisessä viestissä mainostettiin dokumenttisarjaa rokkimaailman sekatyöläisistä eli roudareista. No näitähän tulee jatkuvasti kaikenlaista niinkuin bloggarit ainakin tietävät, ja pidin tätäkin vain pelkkänä tyhjänpäiväisenä mainoksena.

Mutta tässähän onkin substanssia. Tuolla sivuilla on, toki Marshallin sponsoroimana ja mainoksilla varustettuna, ihan mukavia pikku dokkareita musiikkimaailman taustamiehistä ja naisista. Ihan tutustumisen arvoinen mesta.

" Its called ON THE ROAD.

It really puts the spotlight on the roadies (road crew members) for huge artists like michael jacksson, led zeppelin, kiss, the rolling stones.... You name it.And let them tell us about burnes corpses and groupies from their point of view. Because the artists wont tell us about that secrets. Its a very honest and nice show.

Check out episode 1-4 and teaser for the 5th on www.vice.com/ontheroad."

Nyt soi: Black Stone Cherry

2011-10-16T11:05:00.000+03:00

Hell yeah ! Southern-rockin tulevaisuus on hyvissä käsissä. Vaikka ei tätä nyt ihan ensikuulemalta siihen lokeroon sijoittaisikaan.

Nuoret kollit rokkaavat Zeppeliinin, AC-DC:n ja Skynyrdin hengessä helkkarin rennosti ja energisesti. En edes oikein tiedä mikä tämän erottaa niin monesta muusta samantapaisesta nuorten poikien soundgarden-replicasta, mutta eipä tuo diggaamista hidasta.

Ei-niin-nerokkaat sanoituksetkaan ei hidasta hevon vertaa, kun nämä pojat rullaa koko nuoruuden testosteronivaraston voimalla. Bändin uusin levy Between the Devil and the Deep Blue Sea on lauantai-illan ratoksi vallan sopivaa rokettirollia. Hitikkäitä kertsejä löytyy toki vanhemmiltakin levyiltä vaikka bon joveille jakaa. Tsekkaa vaikka biisi "Blind Man", joka ei salli upotusta. Pikkuisen toisinaan häiritsee laulajan grungemainen ääntely, joka tuo mieleen ilkeästi Creedin. Mutta huonomminkin voisi tietysti olla.

Jason & the Scorchers - Lost & Found (1985)

2011-10-15T00:03:00.000+03:00

Loppuunmyytyjä lastenmusiikki-kiertueita myyvä Farmer Jason joutui viime vuonna lomalle, kun legendaarinen cowpunk-yhtye Jason & the Scorchers kaivettiin telakalta 14 vuoden levytystauolta. Bändileaderi ja pääfarmari Jason Ringenbergerin tulot laskivat kuulemma radikaalisti, mutta ehkäpä tuon korvaa katu-uskottavuuden palautus.

Viime vuonna ilmestynyt levy Halcyon Times oli hieno muistutus niistä 80-luvun hienoista ensilevyistä joista suorastaan pursusi tekemisen ilo. Sen verran vakuuttava tuo uusikin levy on, että aivan hyvin sekin voisi olla tässä esiteltävänä. Mutta tämä bändin eka LP iski meikäläiseen aikoinaan sen verran muistettavasti, että ainoa vaihtoehto oli nostaa framille nimenomaan tämä levy.

Altcountry tai countryrock ei tuolloin ollut mitenkään kovassa huudossa, mutta Scorchersien punkasenne yhdistettynä maanläheiseen farmarirokkiin erottui sen verran tiukasti tuon ajan listarokista, että vaikutuksen se teki. Tosin listoilla ei liikehdinää pahemmin tapahtunut. Bändi oli ilmeisesti liian country rokkareille ja liian rock kantrimiehille. Nashvillessä se lienee ollut melkoisen alt. Mutta meille genrevapaille musadiggareille debyytti oli raikas tuttavuus. Rokkikuppiloissa levyn hitit soivat tuolloin ahkerasti, ja varmasti suurin osa minun ikätovereistani biisit tunnistavat vaikka eivät bändin nimeä tiedäkään.

Pari EP:tä tätät ennen julkaisssut orkesteri herätti huomioni ensimmäistä kertaa julkaistuaan jonkin verran radiosoittoa saaneen versionsa Bob Dylanin biisitä "Absolutely Sweet Marie". Tuolloisen Dylan-diggaukseni ansiosta oli vaikea myöntää, että versio oli jopa parempi kuin alkuperäinen. Levyn soundi oli jotain, jota ei voinut oikein yhdistää suoraan mihinkään. Siinä oli mukavaa maanläheisyyttä ja suorasukaisuutta John Mellencampin malliin, mutta rockasennetta naksun enemmän. Ja soittajien punkjuuret kuuluivat. Mukana oli toki myös hiukan tyypillisempää kantria ja kaljalasiin itkemistä kuppilan pöydässä.

Levy hyppelehtii hiukan monien eri tyylien välillä, mutta pysyy silti mukavasti kasassa. Jason Ringenberger ei varsinaisesti ole mikään kultakurkku, mutta tällaiseen honkytonky-menoon se sopii kuin nakutettu.

Seuraava levy Still Standing oli vielä samanlaista tavaraa, mutta sitten meno muuttui perinteisempään hard-rock suuntaan ja meikäläisen kiinnostus lopahti. Kohta lopahti myös soittajapoikien innostus ja bändi hajosi. Jason ryhtyi soolouralle. Revival toki tehtiin eka kerran jo 90-luvulla, mutta vasta tuo viime vuotinen Halcyon Times herätti oman mielenkiintoni. Ja jossain vaiheessa Jason päätti siis myös ryhtyä Farmer Jasoniksi, ja julkaisi myös pari levyllistä noita lastenlauluja.

Scorchersien live-esiintymiset olivat kuulemma rautaista kamaa, ja kyllähän se tuubinkin perusteella siltä tosiaan vaikuttaa.

Mikä pettymys !

2011-10-01T09:00:00.000+03:00

Mukavia muistoja ja ihania naisia. Ja sitten tämmöinen pettymys.

Peruspoppiahan tämä oli aikoinaankin, mutta jotakin on pahasti muuttunut. Hommassa haisee yliyrittäminen.Pari 80-luvun levyä olivat hienoa melodiaa pullollaan, ja kauniita harmonioita.

Kolmijäseniseksi palannut tyttötrio The Bangles on poistanut entisen basisti Michael Steelen joukostaan niin totaalisesti, että edes bändin nettisivuilla ei tätä mainita sanallakaan.

Ilmeisesti basistin lähtö liittyi muihin kuin kuuluisiin musiikillisiin erimielisyyksiin. Hoffsin epävirallinen johtaja-asema ilmeisesti korpesi tätä niin, ettei yhteistyöstä tullut enää mitään. Ilmeisesti tästä viisastuneena levyllä on annettu kaikille naisille tasapuolisesti laulettavaa. Iso virhe.

Kyllä se vain niin oli, ja on, että Susanna Hoffs on SE laulaja tästä porukasta joka jotenkin saa biisit erottumaan muusta listapopista ja muista 60-luvun pastissipoppoista. Muiden naisten laulu on tasaista harmaata massaa.

Uudelta viikko sitten ilmestyneeltä levyltä Sweetheart of the Sun erottuu tasan kaksi kappaletta edukseen, ja yllätys yllätys: Molemmat laulaa Susanna Hoffs.

Piti oikein kaivella vanhat "guilty pleasure"-albumit hyllystä ja kuunnella olivatko ne tosiaan niin hyviä kun muistelin. No, ei ne ehkä ihan niiiiiiiin hyviä ole. Taisinkin olla enemmän ihastunut Susanna Hoffsiin. Taidan muuten olla vieläkin.

Tuossa vielä nuoremmille muistutukseksi että tietävät minkänäköisestä musiikista oikein höpisen.

Kimmo Miettinen - LoveLies (2011)

2011-09-29T08:00:00.000+03:00

Miettisen tuore kirja aiheutti aluksi hieman epäilyksiä. Ollaanko tässä tekemässä suomalaista versiota Dirtistä, tai tavallista känniääliösekoilu-opusta suomalaiskansalliseen tyyliin. Onneksi ei ihan.

Edellisestä kirjasta tuttuja sutkauksia on ihan tarpeellinen määrä, mutta pikkuisen on hillitty yritystä olla joka lauseessa hauska. Toisaalta itse tarinassakin on jo niin paljon käänteitä, että liika olisikin ollut jo liikaa.

Kirja perustuu kuulemma The Dogs D'Amour-bändin härmänverailun sekaviin vaiheisiin vuonna 1984, ja Miettisen itsensä kertoman mukaan tarinasta noin 93 % on täyttä totta. Osa kirjan henkilöistä esiintyy ihan omilla nimillään, osa taas aliaksella. Toisaalta jos Kumibeat vaihdetaan Karubeatiksi tai Rumba Burmaksi, niin eihän tuossa paljon tarvitse arvailla. Toisaalta kaippa noista olisi voinut kertoa ihan omilla nimilläänkin. Costellosta on tehty hiukka tekonäppärästi Abbott, Popedasta Volka ja Sensuurista Setsuuri. Toisaalta yksi hauskuuksista on mietiskellä että kenestäköhän nyt oikein puhutaan.

Puolikuuro rumpali, juoppo koti-ikävää poteva kitaristi, älykköbasisti ja hommat hanskaava sympaattinen lauluntekijä-laulaja voisivat toki olla jonkun keksimänä hieman liian stereotyyppisiä, mutta luultavasti vain ihan totta. Matkan varrelle osuvat keikkajärjestäjät ja painijat saavat osansa, mutta varsin kiltin käsittelyn. Miettinen on jo ilmeisesti saavuttanut iän, jossa ei tarvitse olla tarpeetomasti vittumainen tai kyyninen.

Kirja on enemmänkin matkareportaasi kuin romaani, mutta sellaisenaan ihan mukiinmenevä. Aika kilteiltä ja sympaattisilta soittajapojat loppujenlopuksi vaikuttavat, eikä sekoilua ole sen enempää kuin normijampoilla toisinaan. Mutta kaikenlaistahan voi sattua ja sattuukin aina kun viinan kanssa läträtään. Itselläni ei ole minkäänlaista muistijälkeä moisesta orkesterista, vaikka noihin aikoihin musalehtien seuraaminen oli yksi pääharrastuksista. Levyn tekeminen ja keikkakiertue lieneekin ollut merkittävä vain osallisten mikrokosmoksessa. Ja sinne on mukava päästä kurkistamaan.

Hiukkasen nostalgiseksi yltyvän kirjan perussanoma, jos sellaista on, näyttää olevan sama kuin edellisessäkin kirjassa. "Male bonding" on hiljakseen etenevä projekti, ja kuvaa ihan mukavasti miten eri taustaiset kaverukset hitsautuvat yhteen keikkareissulla. Vaikka välillä mukavaakin on, Miettinen kertojan suulla toisaalta ihmettelee miten Rolling Stones tätä jaksaa kuukaudesta ja vuodesta toiseen.

Mielelläänhän näitä Miettisen tarinoita lukee. Vaikka toisinaan näppäryyttä ylikorostava sananvaihto hieman yliampuvalta kuulostaakin, ei se ala ärsyttämään. Ja toivottavasti Tarkastaja eläkkeellään jaksa yhä näitä kirjoja vääntää. Tarinoita riittää varmasti.

Southern Rock vol 10 : Black Oak Arkansas

2011-09-27T09:00:00.000+03:00

Black Oak Arkansas on pienoinen kummajainen tässä sarjassa. Bändi on yhtä kuin Jim "Dandy" Mangrum. Muuten soittajia on pyörinyt sisään ja ulos kuin Megadethissa. Joka taas ei liity tähän mitenkään.

Mangrum on myös se, joka jakaa kuulijat kahteen osaan. Toisten mielestä herra on kaikessa testosteronia pursuavassa David Lee Rothmaisuudessaan vallan mahtava bändin keulakuva ja voimakasääninen persoonallinen laulaja. Osan mielestä lapsellisen naurettava herra taas ei osaa laulaa pätkääkään. Totuus lienee jossain tuossa välissä.

Kannattajia on kuitenkin sen verran riittänyt, että bändi on yhä elossa ja huhujen mukaan sorvaa uutta levyä parasta aikaa. Edellinen ilmestyi vuonna 1999. Bändi myös kiertää yhä, lähinnä kesäisin bikertapahtumia koluten, joihin se sopiikin tietysti kuin nenä päähän.

Vaikka kotikaupunkinsa mukaan nimetty bändi ei kuulu aivan sinne omaan topkymppiin southern-saagassa, on sillä omat ansionsa. Itse en aivan mahdottomasti välitä Dandyn laulunlahjoista, mutta kiehtovaksi bändin tekee sen alkuaikojen southernsoundin sekoitus psykedeelisiin aineksiin. Nuggetteihin sitä ei voi sekoittaa, mutta jos olisi julkaistu punaniskanuggets, niin BOA olisi ehdottomasti ollut sen kulmakiviä.

Ja kyllä niitä tuttuja southern-elementtejäkin levyiltä tietysti löytyy yllinkyllin. Kitaroita löytyy yleensä vähintään kaksi, mutta yleensä kolme, ja aiheet löytyvät sieltä normaalista suunnasta.

Huippuaikanaan vuosina 1971-76 bändi julkaisi peräti 10 levyä, joista kaksi liveä. Ja noista myös löytyy ne mainittavan arvoiset. Ihan kaikkia en ole kuullut, mutta livet on kovia. Parhaiten on kuitenkin iskenyt vuoden 1973 High On The Hog, joka oli myös yhtyeen kaupallisin menestys. Jos tuo alfaurosdandyily alkaa kiinnostamaan, niin kehotan aloittamaan kuitenkin vuoden 1992 kokoelmalevystä Hot & Nasty: The Best of Black Oak Arkansas. Noista originaaleista kun tuppaa löytymään hyvän tavaran seasta kohtuuttoman paljon paskaa.

Tämä tarina on (melkolailla) tosi

2011-09-24T09:00:00.000+03:00

Nuorempi Ystäväni : Moro Tarkkailija. Mulla ois treffit yhden ultrasöpön tytön kanssa joka on kuulemma ihan fanaattinen indiehipsteri.

Tarkkailija K: No sehän hienoa. Paistaa se aurinko joskus risukasaankin.

Y: No niin joo, mutta kun mistä helvetistä semmoisen kanssa puhutaan.

K: No nyt kysyt kyllä väärältä mieheltä. Olen aika pihalla noista indiehommista.

Y: No aattelin kun sinä kirjoittelet tuota blogia ja onhan sielläkin paljonkin noita bändejä joita ei kukaan tunne.

K: No joo, mutta se ei tarkoita että ne olis indietä.

Y: No mitä se indie sitten oikein on ?

T: No niinpä. Ennen se oli sitä, että levytti independend-lafkalle ja myi sata levyä. Ja ne sata oli intohimoisia faneja, muut ei tiennyt bändistä mitään. Mutta se oli ennen internettiä. Nykyään indiellä ei ole mitään tekemistä levy-yhtiön tai myyntimäärien kanssa. Tai no on, mutta vaikka levyttäisit indielafkalle ja myisit vähän niin et välttämättä olisi indietä.

Y: No mitä sitten ?

K: No vaikkapa alternativea, tai alt-jotain. Indie on nykyään musiikkisuuntaus, mutta valitse tarkkaan mitä bändiä hehkutat. Millainen tyttö on kyseessä.

Y: Opiskelee yliopistolla kauppatieteitä, harrastaa frisbee-jotain ja vetää jumppia. 22-v.

K: No nyt kannattaa heti tarkistaa, että mitä puolta se siellä kauppatieteellisessä lukee?

Y: Pääaineena kansantaloustiede muistaakseni.

K: Aha, tuo onkin tärkeä tieto. Sehän on aika lähellä yhteiskuntatieteitä. Ja pikkuisen humanistin vikaakin niissä on. Noin keskimäärin. Markkinoinnin tai laskentatoimen opiskelijan kohdalla en olisi uskaltanut edes yrittää.

Y: Onko se noin tarkkaa.

K: Totta helvetissä on. Segmentointia, tiedäthän sinä tulevana ekonomistina. Ensin otat käsittelyyn suomalaiset. Circlen jos sillä tytöllä on paljon lävistyksiä tai tatuointeja.

Y: No ei taida lävistyksiä olla, ihan kiltti tyttö.

K: No silti kannattaa se Circle pitää mielessä, sillä on hyvä päteä. Osoitat olevasi niinkuin pikkuisen ulkona valtavirrasta, mutta silti silleen asian ytimessä. Hoet vain että Rautatie, Rautatie. Mutta siltikin turvallisempi taitaa olla Ville Leinonen. Eihän sitä pirukaan ymmärrä, mutta hienoa se kuulemma on. Ehkäpä juuri siksi. Noi sun täytyy ottaa kuunteluun. Pintandwefall on jo ihan passé, siihen ei kannata aikaansa tuhlata. Jos kesällä olisit kysynyt niin sitä olisin suositellut. Opettele kuitenkin bändin nimi, niin voit sivulauseessa heittää, että olet pettynyt kun se on muuttunut geneeriseksi popiksi, eikä kuvasta enää sun naivistista musiikkikäsitystä, sitä herkkyyttä jota sinä haet musiikilta.

Y: Mitä vit...? mähän kuuntelen Iron Maidenia.

K: No eihän tässä nyt alkuunkaan ole kysymys siitä mitä sinä oikeasti kuuntelet. Mitä sillä on tämän asian kanssa tekemistä? Ja Jori Sjööroosia muistat sitten kehua neroksi jos tulee hiljaisia hetkiä. Ja syömään meette sitten siihen uuteen luomuwokkipaikkaan. Se on vähän niinkuin indietä. Ja hei, jätä se nahkaliivi kotiin.

Y: No ok. Entäs ne ulkomaalaiset ?

K: Vaccines on aika varma valinta, ja sitä voi jopa oikeastikin kuunnella. National soittelee jo stadioneilla, se osoittaisi ettet ole oikein ajantasalla. Mogwai, Pains Of Being Pure At Heart ja James Blake on varmoja valintoja. Olet herkkä, mutta sisällä asuu silti ärhäkkä ja itsevarma nuori mies joka ei kaihda pikku seikkailua. Ja se ulkomainen nero on tietysti Alex Turner.

Y: Jaa, olisin sanonut Joe Lynn Turner.

K: No ei. Koskas ne treffit oikein on?

Y: Kolmen viikon päästä lauantaina.

K. No olisit helvetti heti sanonut. Silloinhan on taas ihan eri bändit menossa. Unohda koko juttu.

Kimmo Miettinen - Pitkäjano (2010)

2011-09-22T08:00:00.000+03:00

Miettisen uusinta kirjaa etsiskellessäni tarttui mukaan tämä vanhempikin, joka oli jäänyt lukematta. Piparnakkelihan tästä jo aikoinaan muistaakseni jotain kirjailikin. Legendaarisen Räkärodeon aktiivikuuntelijana diggaan kyllä tarkastajan ulosantia ja asennetta. Hilse-kirjoitukset tulivat tosin tutuksi vasta samannimisestä kirjasta, lehteä en tainnut aikoinaan edes aukaista.

Pitkäjano on Tarkastajan ensimmäinen proosakirja, mutta varsinainen prosaisti Miettinen ei ole. Ryhmy Ja Romppainen-kaveridialogi on kirjassa pääosassa. Nokkelia letkautuksia lentää kuin Jerry Cottonissa tai Juha Vuorisen kirjoissa. Juoni on sivuseikka. Myös itse festarikeikka, jota kirjan tulisi kuvata on ainoastaan siteenä.

Kertojan ja Rikun festarireissu Virroille etenee pääasiassa pöytäviinan merkeissä ja osittain kryptisten anekdoottisten sutkaisujen saattelemana, joita yhdistellään tilanteeseen kuin tilanteeseen. Kaveruksien välillä on tietynlainen symbioosimainen yhteisymmärrys, mikä onkin kirjan mukavinta antia. Mitään opetusta ei kirjassa onneksi ole. Herrat eivät luultavasti opi reissulla yhtään mitään, eikä suurta valaistusta elämän tarkoituksesta löydetä tien päällä. Ja hyvä niin. Jätetään ne hommat Paol Coelholle.

En tiedä kuinka vahvasti omaelämänkerrallinen kirja on, mutta jo se tieto, että se sitä saattaa totaalisesti ollakin, tuo uskottavuutta kertomukseen. Kertojan kaveri Riku, ilmeisemmin viitataan Miettisen Rumba-kaveri Rami Kuusiseen, potee outoja pääkipuja kirjassa. Kuusinenhan kuoli myöhemmin aivokasvaimeen. Kirjassa suunnitellaan muiden tulevaisuuden projektien ohella tyttöbändiä jonka nimi otettaisiin Boris Karloffilta ja Bela Lugosilta: Borisbela. Ja kaikkihan tietävät miten tuo sitten oikeasti menikään.

Vaikka hanskat on välillä totaalisesti hukassa, kokonaisuus pysyy kyllä poikien käsissä. Sovitut asiat toteutetaan tavalla tai toisella. En tosin tiedä minkälaisen lehtijutun parivaljakko Virtojen festareista kirjoittivat, kun ainoatakaan bändiä ei ilmeisemmin tullut nähtyä kuin baarin puolella. Tukholmassa käynnin motiivi jää hämärän peittoon, jos sellaista edes oli. Ratsia toimii ilmeisesti eräänlaisena vertauskuvana aikojen vaihtumisesta. Jyri pohtii syntikoiden käyttöä. Siis Ratsiassa!!

Suomipunkin ja musamaailman tuttuja tapaillaan tässä ympäri Suomenmaata, ja Ruotsiakin, etenevässä roadtripissä. Välillä sutkailu alkaa puuduttamaan, kun oikein mitään ei kummemmin tapahdu. Kaipa tämä on kotikutoisen rockmaailman kuvaus vanhoilta hyviltä ajoilta, jolloin ainakin punkmusiikkimaailma oli vielä enemmän kaveripohjalla kuin bisneksen tekoa. Mihinkään Dirt-meininkiin ei tien päällä todellakaan yllytä, naisasiatkin menevät enemmän tai vähemmän vihkoon.

Vaikka omat festarireissut ei aikoinaan ihan näin riemukkaasti lähteneetkään käsistä, niin voihan tuohon kirjan tarinaan silti nostalgisesti samaistua. Mukavahan se olisi ystävän kanssa Suomea kierrellä rennosti kavereita tapaillen. Ja eiköhän kirja juuri tuota ajatusta ja tunnelmaa välitä. Silti toivon, että Miettinen vielä joskus kirjoittaa ihan rehellisen elämänkerran. Se vanhempikin toki on ok, mutta sen jälkeen on tapahtunut paljon. Sen verran vahvasti sisäpiirissä mies on koko elämänsä ajan ollut, ja tarinaa tuntuu riittävän. Kuten tuossa pöydällä odottava LoveLies-kirja varmastikin tulee osoittamaan.

Ry Cooder - Pull Up Some Dust and Sit Down (2011)

2011-09-20T08:00:00.000+03:00

Tämä pari viikkoa sitten ilmestynyt John Hiattin entisen bändikaveri Ry Cooderin levy kolahtaa musiikillisesti aika lailla samaan lokeroon kuin kollegansa uusin. Aiheet tosin ovat hieman kantaaottavampia.

Cooder on ollut minulle joskus hankala pala. Periaatteessa kun mies on ehtaa juurikamaa ja ammattimies sanan kaikessa merkityksessä, mutta kun tuo biisipuoli ei ole aina ihan iskenyt. Kitarahommelit herra on aina hoitanut meikäläistä miellyttävällä tavalla, sliden erityisesti.

Tämän levyn kohdalla tuntui aluksi olevan sama ongelma, eli tasapaksu tavara. Tunnelmat ovat osittain kantaaottavista aiheista huolimatta leppoiset, ja kuulostavat miehen alkuaikojen meiningiltä, mutta ehkäpä biiseihin olisi kaipaillut hiukkasen enemmän meininkiä. Pikkuisen useammalla kuuntelulla ydin alkoi hahmottua ja nyanssit erottua. Tämähän on parasta Cooderia aikoihin!

Monet kappaleista voisivat aivan hyvin olla trad-krediitillä, mutta kyllä Cooder on ne ihan itse rustaillut. Makumatka musiikkiin käy taas läpi tuttuja reittejä kantaaottavasta Woodie Guthrie-folkista keinuvan tex-mexin kautta räkäisempään ja yrmeäilmeiseen bluesiin "I Want My Crown", ja kaikkea muutakin maanläheistä siltä väliltä.

Onhan Cooder jo aiemmilla levyilläänkin ollut pienen ihmisen puolella, mutta tällä levyllä käydään jo selvemmin yhteiskunnan rakenteita vastaan. Tai ainakin sen mätäpaiseita vastaan. "No Banker Left Behind" kritisoi pankkikriisin hoitoa ja samaa asiaa sivuaa "El Corrido De Jesse James". "John Lee Hooker For President" kertoo ironisesti kuinka ÄIJÄ homman hoitaisi. Ehken paremmin kuin viimeaikaiset pressat, ainakin pikkuisen coolimmin:

"I want everybody to know I'm strictly copastatic, I ain't Republican or Democratic. I got a new program for the nation. It's gonna be groove time, a big sensation. Every man and woman gets one scotch, one bourbon and one beer, three times a day if they stay cool. Little chillens gets milk, cream and alcohol, two times a day if they stay involved in school. Now boogie chillen."

Noin se homma hoidetaan! Kerta kerralta levy alkaa maistua makoisemmalta, kunnes se alkaa kuulostamaan ihan klassikolta, jota se epäilemättä tulee olemaankin. Biisit ovat Hiatt-kollegan tapaan pikku tarinoita, joissa sanomaa ei isketä junttaamalla kurkkuun, vaan ironian kautta.

On helvetinmoinen harmi, että John Hiattin ja Ry Cooderin tapaisten mestareiden aikaansaannokset eivät kovin kummoista liikettä aiheuta listoilla, puhumattakaan musiikkilehdistöstä. Kyllä kannattaisi jättää vaikka muutama hipsterilevy ostamatta ja tutustua kunnon juurimeininkiin. Näistä kannattaa aloittaa.

George Thorogood and The Destroyers - 2120 South Michigan Avenue (2011)

2011-09-17T08:00:00.000+03:00

Nanker Phelgen alkuperäissävellys instrumentaalibiisistä "2120 South Michigan Avenue" ilmestyi vuonna 1964 Rolling Stonesin toisella EP:llä 5 x 5. Ja kuten kaikki trivia-nikkarit tietävät, tuo oli myös legendaarisen Chess levy-yhtiön osoite Chicagossa. Triviatiedon ystävät toki myös tietävät kuka/keitä on Nanker Phelgen. Sävellys oli Rollareiden kunnianosoitus musiikillisille juurilleen, ja studiolle jossa he EP:n kävivät äänittämässä.

Thorogood on venyttänyt Charlie Musselwhiten kanssa jammailemansa kappaleen yli kaksi kertaa alkuperäistä pidemmäksi, mutta tarkoitus on sama. Kappale ja samalla koko levy on kumarrus bluesjuurille.

Thorogoodhan on koko uransa nojannut vahvasti covereihin ja muiden tekemiin biiseihin. Toki suurin hitti "Bad To The Bone" on miehen itsensä tekemä, mutta mikään John Hiatt George ei todellakaan ole biisinteon suhteen.Iso osa näistä biiseistä on nimenomaan Chessin katalogista, mutta muutama omakin biisi mukaan mahtuu tuon Rollaribiisin lisäksi. Hiukan tosin ihmetyttää että eikö cover-kappaleita olisi voinut valita pikkuisen mielikuvituksellisemmin. Vaikka tokihan Howlin' Wolfin "Spoonfull" on hieno biisi, mutta ei Thorogoodilla siihen hirveästi uutta ole annettavaa. Samaa voi sanoa kappaleesta "Bo Diddley" ja Little Walterin biisistä "My Babe".

Muddy Watersin aikoinaan pelkästään Little Walterin ja Leonard Chessin kanssa äänittämä blues "Two Train Running (Still A Fool)" saa toki ihan uuden tulkinnan, mutta voiko helvetti olla että Thorogood käyttää ainakin tässä biisissä autotunea?? Siltä ainakin pahasti kuulostaa. Vai mitä sanotte?>

Sen verran ärhäkkä bluesrockmies Thorogood on, ettei tästä sentään mitään karaokelevyä ole tullut.Vaikka Thorogood on ihan taitava kaveri, ei miehen edelliset levyt ole hirveästi jysähtäneet. Klassikot toki omistan, mutta kuraa on joukossa liiankin kanssa. Tämä levy on vähän siitä välistä. Hienoja biisejä, ja ok tulkintaa, mutta että helvetti AUTOTUNE!!!

Biisilista:

1. Going Back
2. High Heel Sneakers (featuring Buddy Guy)
3. Seventh Son
4. Spoonful
5. Let It Rock
6. Two Trains Running
7. Bo Diddley
8. Mama Talk To Your Daughter
9. Help Me
10. My Babe (featuring Charlie Musselwhite)
11. Willie Dixon`s Gone
12. Chicago Bound
13. 2120 South Michigan Avenue (featuring Charlie Musselwhite)

Ou'Blues-iltamat: Hoodoo Sauna 14.9.2011

2011-09-15T12:43:00.000+03:00

Oma kulttuurin täyteinen ilta alkoi kirjakaupan kirjailijavieraiden kuuntelulla. Tuomas Kyrö oli houkutellut muutamia kymmeniä ihmisiä kirjakaupan nurkkaan. Ikävä vain, että haastattelija oli surkean ja epätoivoisen väliltä. Onhan se ihan jees, että osoittaa arvostusta haastateltavaa kohtaan, mutta moinen pikkutyttömäinen hihitys ja nuoleskelu saa aikaan myötähäpeän tunteita.

Kyrön jälkeen katsojat aika lailla katosivat, vaikka olikin illan päävieraiden aika astua estraadille. Radiopuhelimien pojat Jarno Mällinen ja Jyrki A. Mäki ovat molemmat julkaisseet tänä vuonna kirjat. Mällinen romaanin ja Mäki sarjakuvakirjan. Poikien yhteishaastattelua ei pilannut edes amatöörihaastattelija.

Korkeakylddyyrisen aloituksen jälkeen olikin aika suunnata askeleet paikallisen bluesyhdistys Ou'Bluesin ensimmäisiin jami-iltamiin kahvila Mazarineen. Paikanvalinta hieman oudoksutti. Tuo kun on ihan pullantuoksuinen konditoria-kahvipaikka, jossa on tilaakin vain kolmellekymmenelle ihmiselle. Tosin sitten viimekäyntini paikka oli saanut myös b-oikeudet. Ja hyvinhän tuo paikka loppupeleissä toimikin.

Kun illan housebändinä toiminut Hoodoo Sauna aloitteli, ei paikka vielä repeillyt liitoksistaan, mutta pikku hiljaa illan aikana porukkaa valui ihan kiitettävästi paikalle. Tarkoitus oli nimenomaan, että eka setin jälkeen viimeistään alkaisivat jamit, joihin kaikki edes suunnilleen soittotaitoiset saisivat osallistua. Eli minä en. Tunnistinkin yleisössä monia paikallisia muusikoita, mutta ujoja meinasivat alkuun olla, kun ei lavalle meinattu millään saada uutta comboa.

Hoodoo Saunan suomenkielinen blues toimi yllättävän hyvin, vaikka tuo kielivalinta hieman aluksi arveluttikin. Laulajaharpisti A.P. Skarpin suurimmaksi osaksi rustaamien biisien aiheetkin olivat varsin kotimaisia: Kalevala, Väinämöisen Blues, Kulkuri ja kissa, Paskaduuni Blues ja Oulujoki-Blues muutamia mainitakseni. Oli mukana toki myös covereita Howlin' Wolfista lähtien, suomeksi laulettuna kuitenkin nekin. Bändi on muuten ollut studiossa mm. Pepe Ahlqvistin kanssa, ja levykin pitäisi pikku hiljaa käsittääkseni ilmestyä.

Jamit saatiin alulle kun paikalle ilmestyi paikallinen suuruus Esko "Elvis" Lassila kavereineen. Aikoinaan Spidersissa, Garbossa ja Röyhkän bändissäkin vaikuttanut kitaristilaulaja pisti rokkivaihteen silmään ja kaverit seurailivat perässä minkä pystyivät. Jatkossa Lassila innostui niin, että ei malttanut jättää lavaa edes Hoodoon toisen setin aikana, ja hyvä niin, sillä mukavasti säröä mies toi muuten melko rauhalliseen shuffleen.

Vaikka en ihan loppuun asti ehtinytkään osallistua, näytti siltä, että yleisön mielestä homma oli onnistunut. Samaa mieltä olen minäkin, ja toivottavasti yhdistys perinnettä jatkaa niinkuin lupailivat. Liian harvoin tuota bluesia livenä kuulee näillä leveysasteilla.

John Hiatt - Dirty Jeans and Mudslide Hymns (2011)

2011-09-14T08:00:00.001+03:00

John Hiatt kuuluu samaan sarjaan kuin Levon Helm maanläheisine lähestymistapoineen. Robbie Robertsonin kanssa mies kuuluu armoitettujen lauluntekijöiden valioihin. Vaikka Hiatt ei vielä seitsemääkymmentä kolkuttelekaan, on hän ehtinyt julkaista levyjä jo viidellä vuosikymmenellä.

Hiatt kuuluu myös sarjaan muusikoiden muusikko. Miehen arvostus kollegoiden joukossa on aina ollut suurempaa kuin kaupallinen suksee. Hiatt on esiintynyt lukuisten suurien nimien kanssa ja Hiattin biisejä ovat coveroineet mm. sellaiset suuruudet kuin Bob Dylan, Ry Cooder, Eric Clapton, B.B.King, Bonnie Raitt, Iggy Pop ja Emmylou Harris, vain muutamia mainitakseni. Monet coverit ovat menestyneet huomattavasti paremmin listoilla kuin Hiattin alkuperäiset. Miehen lauluäänen raakuus ja lievä yksitotisuus lienee yksi syy tähän. Mikään kultakurkku Hiatt ei välttämättä ole.

Hiattin 80- ja 90-luvun taitteen levyt Bring the Family, Stolen Moments ja Slow Turning singauttivat miehen jo Billboardin listoille, mutta tuolloinkin sijat jäivät vaatimattomiksi. Kuten ovat jääneet koko miehen uran ajan. Musiikkityyli on hieman vaihdellut, mutta aina se on ollut enemmän tai vähemmän roots-pohjaista poljentoa. Kaupallisen menestyksen vähäisyyden takia myös levy-yhtiöt ovat vaihtuneet tuhka tiheään ja viimeiset viisi levyä ovat ilmestyneet indielevymerkki New West Recordsin toimesta.

Tiukalla tahdilla viime aikoina levyjä julkaisseen Hiattin kahdeskymmenes levy ilmestyi kuukausi sitten ilman sen suurempia hässäköitä. Levyltä on turha odottaa mitään käänteentekeviä klassikoita tai kassoja kilisteleviä popkiemuroita. Hiattin duunariasenne ja ammattimainen ote on kuitenkin niin tiukka, että vaikka levy ei juuri edeltäjistään eroa, se on taasen erittäinkin mukava keitos tex-mexiä, rockia, countrya, bluesia ja soulia samalla käheällä äänellä laulettuna. Pari viimeistä levyä ovat olleet selkeää parannusta miehen uralla.

Robbie Robertsonin nostalgisointiin verrattuna John Hiatt vetää selkeästi pidemmän korren hyvillä biiseillä ja rouhealla otteellaan. Silläkin uhalla että Hiatt toistaa itseään, hän ei pahemmin tunnu perustavan listasijoituksista tai musiikin uusista virtauksista. Jotkut sedät tosiaankin jaksaa heilua entiseen malliin vähääkään välittämättä mihin musiikkimaailman tuulet puhaltelee. Vähän niinkuin Little Village yhtyekaveri Ry Cooder, Hiatt pysyttelee omilla linjoillaan. Nämä kaverit tekee tosiaankin just sitä mikä itseä huvittaa. Ei oikein ole enää mitään todisteltavaa. Kunhan nyt sen verran levyjä myydään että leivässä pysyy ja levy-yhtiö pitää rosterissa. Mitäpä sitä soittomies muuta.

Tämä viimeisen video on tämän uusimman levyn biisi "Down Around My Place", joka on kuvattu Hiattin konsertista kuukausi sitten samaisessa Ryman Auditoriumissa, jossa tuo Levin Helmin live oli äänitetty. Levyllä tämä biisi soi vieläkin hienommin entisen Douple Trouble-mies Reese Wynansin avustamana.

Robbie Robertson - How To Become Clairvoyant (2011)

2011-09-12T08:00:00.000+03:00

Robbie Robertson suuntasi jo ensimmäisestä eponyymistä soolokiekostaan lähtien hieman eri teille kun bändikaverinsa Levon Helm. Albumin tuottaja Daniel Lanois ei ollut ainoa joka toi mieleen U2:n ja Peter Gabrielin tuonaikaisen musiikin. Molemmat myös esiintyvät tuolla levyllä. Pidin kyllä levystä aikoinaan, ja hyllystäkin vinyyli löytyy, mutta ei se ihan kunnolla kolahtanut.

Robertsonin 90-luvun levyt jäivät jotenkin välistä, mutta tämä kolmentoista vuoden elokuvallisten projektien aiheuttaman tauon jälkeen julkaistu uutukainen kiinnosti kuitenkin sen verran, että se piti kesällä hankkia. Kovin vähälle kuuntelulle se on tosin jäänyt, kunnes sen taas muistin Levon Helmin levyn ansiosta.

Kovin kummoinen laulajahan Robertson ei ikinä ollut. Eikä ole muuten vieläkään.Tyylillisesti Robertson on palannut selkeästi lähemmäs juuriaan. Temaattisestikin noita aikoja muistellaan. Ei tämä levy mikään menetetyn nuoruuden itkuvirsi ole, mutta jonkinlaista haikeutta siinä on kuultavissa. Varsinkin "When The Night Was Young" kuulostaa varsin vintagelta, niin aiheeltaan kuin musiikiltaankin Angela McCluskeyn laulamien taustojen kera. 'We could change the world/stop thewar... but that was back when the night was young.'

"This Is Where I Get Off" ei edes yritä olla metaforinen. Se on aika selkeää kuvausta The Bandin loppuajoista ja nuoruuden unelmista. Muutenkin Robertson tekee aikalailla selkeästi tiliä vanhoista ajoista. Kun kolme vuotta vanhempi Levon Helm vielä paukuttelee kannuja kun nuori mies, kuulostaa Robertson kiikkustuolissa vanhoja muistelevalta mieheltä. Levyn parhaaksi kappaleeksi nousee hiukan oireellisesti "Fear Of Falling", jolla annetaan isoin rooli sekä Claptonille että urkuja soittavalle Steve Winwoodille.

Vaikka kynä tuntuu hieman tylsistyneen, kuuluu Robertson laulujen tekijänä tietysti yhä sinne merkityksellisimpien legendojen joukkoon. Tällä levyllä Robertson on kolmessa biisissä saanut vielä apuja Eric Claptonilta, joten koukkuja ja melodioita on kyllä nytkin löydetty auttavasti. Melkoisen seesteistä menoa seesteisen tuntuiselta mieheltä kuitenkin. Edes Rage Against the Machinen Tom Morello ja NIN-mies Trent Reznor eivät sen suurempia särmiä mukaan tuo. Claptonin kitara soi välillä kyllä hienosti.

Onkohan Robertson jäänyt pikkuisen sinne elokuvien maailmaan maalailuineen, mutta ilman kuvia tämä musiikki ei ainakaan oikein tunnu toimivan. Ihan maukas ja laadukas levy toki. Mutta hiukan liian... no, seesteinen lienee kuitenkin se sopivin määritelmä tämän levyn kohdalla. Kun ei kehtaa sanoa tylsä.

Levon Helm - Ramble At The Ryman (2011)

2011-09-10T09:00:00.000+03:00

Levon Helmillä on ollut tapana järjestää suomalaisillekin bändeille tutuksi tulleessa studiossaan Woodstockissa loppuunmyytyjä Midnight Ramble-sessioita joihin on osallistunut ystäviä ja vierailijoita melkoisen vapaalla meiningillä aina Elvis Costellosta Dr. Johniin ja Norah Jonesiin. Legendaarisen americana-yhtye The Bandin ainoa amerikkalaisjäsen Helm vei yhtyeensä ja ystävänsä vuonna 2008 Nashvillen legendaariseen Ryman Auditoriumiin. Monet Ramble-sessioiden ja kiertueiden kaverit ovat esiintyneet ennenkin Helmin levyillä, mutta ensi kertaa näin huikeissa tunnelmissa ja näin suurella joukolla.

Mukana lauteilla on mm. Helmin bändin kanssa kiertänyt Little Sammy Davis, joka kuulutetaan lavalle sanoin "one of the original bluesmen, and there ain't many of them left". Mies esiintyi aikoinaan mm. Muddy Watersin, Earl Hookerin ja Jimmy Reedin kanssa.

Nashvillen countrymies, Emmylou Harrisin ja Steve Earlin taustalla soitellut, Buddy Miller on myös mukana Sam Bushin kanssa. Hiukan yllättävä vierailija on Sheryl Crow, mutta hienosti rouva ruutunsa täyttää Band- biisissä "Evangeline" ja Carter Familyn biisissä "No Depression In Heaven".

Billy Bob Thornton ei liene monillekaan tuttu näistä ympyröistä, toisin kuin John Hiatt. Dylanin kitaristinakin tunnettu Larry Campbell on oleellinen osa Helmin bändiä yleensäkin, ja niin myös tällä levyllä. Kuten myös Helmin oma tytär Amy.

Kurkkusyövästä toipunut 71-vuotias (konsertin aikaan 69) Helm on yhä kovassa vedossa. Lauluääni ei ehkä ole ihan niin kirkkaassa terässä kuin Bandin huippuaikoina, mutta kyllä mies vielä hienosti vetää. Levyllä on biisejä Helmin koko uran varrelta aina Robbie Robertsonin kynästä lähtöisin olevista The Bandin hiteistä Helmin vuoden 2007 levyn Dirt Farmerin biiseihin "Wide River To Cross", "A Train Robbery" ja "Anna Lee". Lieneekö sama Anna Lee, joka jo "The Weight"-biisissä aikoinaan seikkaili?

The Bandin biisit, kuten "Shape I'm In", "Ophelia", "Evangeline", "Rag Mama Rag" ja erityisesti "Chest Fever" kuulostavat yhtä hienoilta kuin aikoinaan. Hienosti soi myös tuo The Bandin ehkä tunnetuin biisi "The Weight". Vaikka edelleenkin hienoimpana versiona tuosta biisistä pysyy The Last Waltz-versio Staplesien kanssa, ei tämä toisen legendan John Hiattin kanssa vedetty paljon perään jää. Vaikka video on eri konsertista kuin levyversio, on tästäkin helppo huomata kunka hauskaa lavalla oli. Hienoa meininkiä. Ilman nostalgian häivääkään voin sanoa, että tämä on helvetin hieno levy.

Biisilista:

1. Ophelia
2. Back to Memphis
3. Fannie Mae
4. Baby Scratch My Back
5. Evangeline
6. No Depression in Heaven
7. Wide River to Cross
8. Deep Elem Blues
9. Anna Lee
10. Rag Mama Rag
11. Time Out for the Blues
12. A Train Robbery
13. The Shape I'm In
14. Chest Fever
15. The Weight

Southern Rock vol 9 : Grinderswitch

2011-09-09T08:00:00.000+03:00

Jatketaanpas tätä kesken jäänyttä listaa kovimmista southern rock-bändeistä. Ja kun puhun kovimmista, puhun täysin subjektiivisesta arviosta. Grinderswitch tuskin kuuluu monenkaan listoille, jos edes nimi on tuttu.

Tarina on kuitenkin sitäkin tutumpi ja menee samoja latuja kuin niin monen muunkin tämän genren orkesterin. Tämän Georgialais-lähtöisen bändin pojat asuivat vuonna 1973 samalla farmilla suunnitellen tulevia suuruuden päiviä ja kirjoittelivat biisejä etelän meiningistä. Alkuperäisjäsenet Dru Lombar, Larry Howard, Joe Dan Petty ja Rich Burnett saivat levytyssopimuksen tutulle southern-levymerkki Capricornille ja ensilevy Honest To Goodness ilmestyi vuonna 1974. Joe Dan Petty työskenteli tuolloin toiselle Capricorn-yhtyeelle, The Allman Brothers Bandille, ja tätä kautta sopimus saatiin järjestettyä. Toinen helpottava tekijä oli tietenkin se, että southern oli tuolloin suosionsa huipulla. Ensilevyllä soitteli myös muuan Dickey Betts.

Kohtuullisesti myynyt ensilevy pisti pojat kolmeksi seuraavaksi vuodeksi jatkuvalle kiertueelle, joilla he esiintyivät mm. Allman Brothers Bandin, Marshall Tucker Bandin, Lynyrd Skynyrdin, Wet Willien ja muiden legendojen kanssa, yleensä lämppärinä. Kiertuesuman keskellä yhtye sai kuitenkin julkaistua myös hyviä levyjä, joista omasta mielestäni paras on vuoden 1975 levy Macon Tracks. Sillä on hyvä aloitella tutustuminen bändin soundiin.

Grinderswitchin soundi on ajoittain voimakkaasti bluesiin päin kallellaan, ja aikanaan sitä verrattiin mm. Canned Heatiin. Soundi ei ole niin kitaravetoista kuin oli totuttu kuulemaan muilta southern-yhtyeiltä. Vaikka levyt ovat hyviä, vaivaa niitä ehkäpä juuri se seikka, että tyylilaji ei ollut ihan selkeytynyt. Niinpä suosio jäi aikalailla vähäiseksi myynnillisesti verrattuna muihin aikalaisiin ja Capricornin tallin yhtyeisiin. Omana aikanaan yhtye oli kuitenkin kollegoiden arvostama. Tunnetuin yhtye taitaa olla kuitenkin siitä triviatiedosta, että heidän kappaleensa "Pickin' The Blues" soi vuosia John Peelin radioshown tunnusmusiikkina.

Tämäkin pyristely loppui 80-luvun taitteen musiikkimaailman discovallankumoukseen, jolloin southern-musiikki hävisi maailmankartalta kuin dinosaurukset meteorin iskusta. Genren lipunkantaja Capricon Records oli suljettu jo muutamia aikoja tuota ennen. Bändi pistettiin telakalle määräämättömäksi ajaksi. Myöhemmin se on myös kaivettu naftaliinista kuten melkein kaikki aikalaiset, mutta lopullinen niitti taisi olla Dru Lombardin kuolema vuonna 2005.

Southern Rock Vol 1-8

John Doe - Keeper (2011)

2011-09-07T13:58:00.000+03:00

John Doe on yksi niistä namedroppailijoiden mielimiekkosista. Tai ainakin miehen entinen X-bändi. Kovin moni tuskin on bändin musiikkia kuullut, saati diggaillut, mutta kredibiliteettiä saa aina kummasti kun bändin muistaa sopivasti mainita. Itse kirjoittelin jo aikoinaan Doen ensisoololevystä Meet John Doe, jossa noita L.A. punk-aikoja jonkun verran käsiteltiin, niin mennään suoraan asiaan.

Doen levyt ovat menneet ohi pienellä huomiolla. Nuorgam tämän viimeisen viikko sitten ilmestyneen levyn ohimennen lyhyesti huomioi. Levy jatkaa Doen tuttua linjaa alternative countryn ja rockin ristisiitoksena välillä souliin ja bluesiinkin vivahtaen. Tunnelmat vaihtelevat balladista rockimpaan menoon, mutta mihinkään X-punkmeininkiin ei edes yritetä. Mies on omienkin sanojensa mukaan seestynyt ja rauhoittunut. Joskus saa olla ihan hyvällä omallatunnolla tyytyväinenkin elämäänsä ja maailmanmenoon.

Ehkä osasta biiseistä se viimeinen särmä uupuu, mutta kyllä Doen uusin on silti parasta mitä herralta on saatu kuulla vuosiin. Ei ihan esikoisen vertaista, mutta sen verran hienoa että suurempikin huomio olisi ihan ansaittua.

Vierailijoina levyllä on mm. Los Lobosista tuttu Steve Berlin saksofonissa, Don Was bassossa, sekä hienoja hienoja naisääniä useassakin kappaleessa. Doen kanssa ennenkin levyttänyt ihanainen, mutta suht tuntematon indie folkrock singer-songwriter Jill Sobule "Never Enough"-biisissä. Harmonioita ja taustoja laulelevat myös Cindy Wasserman ja Robert Plantinkin taustalaulajana kunnostautunut Patti Griffin.

Sanon taas saman totuuden jonka olen vanhetessa oppinut: kantri ei ole kirosana. Tämä mies kannattaa tsekata.

Satellite Stories - Family (video)

2011-09-04T19:29:00.000+03:00

Siinä se nyt sitten on. Perjantaina ensi-iltansa saanut uunituore video. Pirskeetkin oli mukavat vaikka videon viimehetken editointien takia pikkuisen aikataulut heittivät häränpyllyä, mutta hyväähän kannattaa odotella.

Joka keikalle lisääntyvä fanaattinen yleisö kertoo ainakin sen, että bändi on kerännyt hyvän paikallisen fanipohjan josta on hyvä ponnistella laajempaankin tietoisuuteen. Kunhan nyt tuo Eurooppa on ensin valloitettu....

Neil Finn on nero

2011-09-03T23:00:00.000+03:00

Ei kai siitä sen enempää...Tai no joskus myöhemmin ehkä paljonkin enemmän.

Split Enz - I Got You 1980

Crowded House - Don't Dream It's Over 1986
Crowded House -I Feel Possessed 1988
Crowded House - It's Only Natural 1991

Crowded House - Private Universe 1993

Neil Finn - King Tide 1998

Finn Brothers - Won't Give In 2004

Neil Finn & Johnny Marr - There Is A Light That Never Goes Out, live 2010

Family Music Video Release Party sun muuta Satelliiteilta

2011-09-02T00:00:00.000+03:00

Satellite Stories vetää jälleen keikan Oulun Nuclear Nightclubilla tänään perjantaina 2.9. Teemana on "Family"-biisin uuden videon julkaisupirskeet, jonka jälkeen tietysti normikeikka. Vitosella maailman ensi-iltaan. Ei paha tikki.

Tuossa vielä muistutukseksi tuo poikien viimeisin julkaistu tuotos, jos joku musiikkiblogisurffailija on nukkunut viimeiset pari kuukautta. Kannattaa muuten tsekkailla blogimaailmaa viikonlopun aikana. Kokemusten mukaan video ilmestyy sinne nanosekunnissa.
Satellite Stories - Family by satellitestories

Pojat ovat itse itselleen järjestäneet myös keikkarundin Keski-Eurooppaan. Aika ihailtavaa toimintaa. Ei se auta kellarissa munia raapia ja odotella Riku Mattilan soittoa. Näin se pitää hoitaa. Tuossa on tiedossa olevat keikat:

16.9. Berlin, Roter Salon
17.9. Hamburg, Molotow
21.9. Düsseldorf, Pretty Vacant
23.9. Aarau, KiFF
24.9. Achern, Theodor Noise Club
25.9. Regensburg, Heimat

Bändin Marko ja Olli-Pekka ovat ilmeisesti sitä ylienergistä porukkaa. Toissapäivänä putkahti maailmaan poikien sivuprojekti Tiger Palacen video Versailles.

"Inspired by waves, echoes, reverb, delay, chorus and snares"

Projekti on jo ehättänyt herättää ihmetystä blogosfäärissä. Vaikeampi sitten sanoa tuosta videosta mitään...Sanokaa te.

Ilmakitaransoiton MM-kisat

2011-08-23T00:42:00.001+03:00

Pohjoista pöljyyttä ja taivaita syleilevää idealismia sopivan absurdilla tavalla sekoitteleva Ilmakitaransoiton MM-kisat on taas käsillä.

"Ilmakitaransoiton MM-kisojen tarkoitus on edistää maailmanrauhaa. Ilmakitaransoiton ideologian mukaan sodat loppuvat, ilmastonmuutos pysähtyy ja kaikki pahat asiat katoavat, jos kaikki maailman ihmiset soittavat ilmakitaraa."

Ilma kuuluu kaikille
Koska soitin ei nouse tässä lajissa niin kovin tärkeään osaan, täytyy esiintyjien tietysti panostaa persoonaansa ja erottumiseen. Lavapresensen hiontaan antaa eväitä keskiviikkona järjestettävä Ilmakitaransoittoseminaari, jossa tänä vuonna tarkastellaan mm. ilmakitarapersoonan rakentamista, sukupuolirooleja sekä ilmakitaraideologian maailmaa parantavaa vaikutusta. Tieteellisen kontribuution arvovaltaiseen seminaariin antaa Amanda Griffkin, jonka väitöskirja ilmakitaransoiton globaaleista vaikutuksista on teon alla.

Make air, not war
Suoraan finaaliin pääsevät maailmanmestaruustittelin arvoisesti tietysti mukaan vain kansalliset mestarit. Torstaina on tosin muutamalla onnekkaalla vielä mahdollisuus nousta finaalilavalle osallistumalla Mustien hevosten karsintaan 45:ssa. Näiden noin kymmenen ilmoittautuneen joukossa on menneiden vuosien kokemuksella ollut yleensä ne koko kisaviikon "persoonallisimmat" kitaranvinguttajat.

Ilmakitaraa, hyvää tahtoa ja kavereita
Perjantain kisapäivän Anna Abreun konsertti ja itse MM-skaba torin rannassa on ikärajaton ja ilmainen vanhaan tapaan. Kun kisaajat virallisen Ilmarauhanjulistuksen jälkeen pääsevät asiaan, on ilmassa jo suuren urheilijuhlan tuntua. Eipä oteta tätä niin tosissaan, niin kuin jotkut pöntöt jotka menoa morkkaavat. Ei hirveästi kannata mietiskellä homman järkevyyttä tai järjettömyyttä. Tämä on kuitenkin syksyn mukavimpia häppeninkejä Oulussa.

Ilmakitaran soiton MM-kisat Oulussa 24-28.2.2011

Brimstone Howl - Guts Of Steel (2007)

2011-08-20T16:26:00.000+03:00

Eihän vanhalta kuulostaminen ole todellakaan enää mikään tuore idea. Joillekin se on itseisarvo, joka tuo yritykselle rockuskottavuutta. Jos biisit ei ole niin unohtumattomia, niin pistelläänpä vähän garagerohinaa ja säröä peliin. Onhan näitä nähty ja kuultu enenevässä määrin, kun tuo autotallirock yhä luetaan sinne aidon rokkenrollin ytimeen.

Näitä pikkuisen identtitettikriisistä kärsiviä nuggetsfanaatikkoja putkahtelee aika ajoin, joilla ei oikein tunnu olevan substanssi hallussa. Ainoastaan efektit. Vaikka tämä bändi itse haluaakin kutsua tätä punk bluesiksi, niin onhan tässä aikamoiset mod/garage-vibat. Tosin punkasenteella veivattuna.

Tämä nebraskalainen poppoo tuntuu olevan ihan aitoa tavaraa, ja biisitkin kaikessa lyhyessä ytimekkyydessään sen verran tasokkaita, ettei päälleliimaamisen vaikutelmaa saa. Välillä kyllä laulellaan Jeesuksesta ja tuomionpäivästä. En ollenkaan tajua miten tuo juttu liittyy levyn muuhun ilmeeseen ja energiaan.

The Black Keys kitaristi-laulaja Dan Auerbachin tuottama levy jäi aikoinaan vähälle kuuntelulle, mutta näin uusintakierroksella homma vaikuttaa olevan hyvinkin mukavan rähjäistä. Eihän tämä mikään tajunnanräjäyttäjä ole, mutta pojilla on ainakin asenne kohdallaan ja suunta selvä.

En tiedä mitä odottaa, mutta odotan kovasti. Ehkä...

2011-08-17T01:15:00.000+03:00

Oulun oma ylpeys Radiopuhelimet säestää elokuvaa "Usherin talon häviö". Ja vielä legendaarisella Rauhalan patiolla.

Leffa on kaikkien kauhuleffafriikkien legenda-osastoa. Ranskalaisen Jean Epsteinin ohjaama Edgar Allan Poen novelleihin perustuva mykkäelokuvan klassikko. Monet ihan asiaa tuntevat tahot, joihin en todellakaan kuulu, sanovat kyseessä olevan eräs kaikkein visuaalisesti vaikuttavimmista elokuvista. Siis ever. Ohjaajan apurina käsikirjoituksesta on vastannut Luis Buñuel, joten kovaa kaartia on ollut mukana.

Kun tähän lyödään mukaan erittäin paljon arvostamani Radiopuhelimet, niin voi vain odotella kovaa iltamaa. Näin siis ajattelin kun luin tapahtumasta. Tampereen elokuvafestivaaleilla kyseinen esitys oli loppuunmyyty, mutta se nyt ei kerro mitään. Mieleen hiipi epäilys.

Joudunko keskelle baskeripäisiä ja burberrykaulahuivisia punaviiniä siemailevia elokuvahipstereitä, jotka hurraavat tapahtumaa vain koska se on hip ja hop. Onko lopputulos tekotaiteellista paskaa, jonka aikana ei saa selkoa musiikista eikä elokuvasta. Täydentävätkö ne toisiaan, vai ovatko kilpailevia komponentteja. Onko patiolla kylmä ja pitääkö kutsujien kanssa keskustella elämyksestä josta ei oikeasti tajua yhtään mitään.

Minut on tänne kutsuttu, joten mentävä kai se on. Mutta pikkuisen arveluttaa. En nimittäin ole kovinkaan hyvä feikkaamaan innostunutta, jos en innostunut ole. Toivottavasti kuitenkin yllätyn positiivisesti.

Käykää tekin tsekkaamassa onko 1 (hyvä leffa, kuulemma) +1 (hyvä bändi, satavarmasti) +1 (hyvä patio, kokemuksella) =3, vai enemmän. Saattaahan se olla jopa nolla uuden laskuopin mukaan, mutta elämässä täytyy ottaa riskejä.

Radiopuhelimet livesäestää elokuvan Usherin talon häviö Oulun Juhlaviikkojen Muusajuhlilla Rauhalan patiolla 19.8.

Kun kakkonen on ykkönen

2011-08-14T09:53:00.000+03:00

Kakkonen varastaa joskus koko shown. Taustalaulusta/laulajasta kasvaa toisinaan täysin oleellinen osa biisiä. Näistä voi toki vääntää akateemisen semanttisen diskurssin, että onko näissä kyseessä "backing singer" tai "backup singer" vai duetto vai mikälie. Mutta yhtä kaikki, ilman noita naisia, nämä biisit eivät olisi läheskään niin kovia kun ovat.

Tässä ensimmäisessä sen huomasi kaikkein karuimmin. Fairport Conventionin Sandy Denny tekee tästä biisistä biisin. Ja upean sellaisen. Kun livenä John Paul Jones lauloi Dennyn osuudet, oli kappale yhdentekevä.

Led Zeppelin, Sandy Denny - The Battle Of Evermore

Tämän kategorian legendaarisimpia vetoja lienee Merry Claytonin rääkäisyt Let It Bleed-albumilla. Skynyrdeille ja Neil Youngillekin taustoja laulellut neiti käyttäytyi kuulemma äänityksissä hieman ylimielisesti ja prinsessamaisesti, mutta lopputulos on joka tapauksessa vereslihaista läsnäoloa. Rollareilla toki oli heittää kehiin hyviä taustalaulajia myös keikoilla, ja biisi olikin vakionumeroita, mutta ei noita vetoja voi verrata alkuunkaan Claytoniin. Kuunnelkaa vaikka No Security-livelevyltä jos ette usko.

Rolling Stones, Merry Clayton - Gimme Shelter

The Raelettes hoiteli homman toki aina tyylillä, kokoonpanosta riippumatta. Merry Clayton muuten kuului kokoonpanoon myös ennen Rollari-kontribuutiota. Ja Ray Charlesilta sopisi tähän moni muukin siivu, mutta tässä Margie Hendricks meinaa välillä varastaa koko shown, ja se on paljon sanottu kun kyseessä on The Genius.

Ray Charles, The Raelettes, Margie Hendricks - (Night Time Is) The Right Time

Myös Emmylou Harris on laulanut taustoja Neil Youngille. Kuten myös Linda Rondstadille, Dolly Partonille ja tietysti Gram Parsonille. No tuo taisi olla lähempänä sitä co-singer osastoa. Dylanin Desire-levyllä Harris laulaa useissa muissakin kappaleissa taustoja, mutta tässä hienossa kappaleessa leidin osa on niin olennainen, ettei sitä oikein osaa muuna versiona kuunnella. Kaoottistenkin levytysvaiheiden jälkeen Dylan eliminoi Harrisin levyn krediiteistä. Melko vaikea tajuta kun tätä kuuntelee.

Bob Dylan, Emmylou Harris - Oh, Sister

Tokihan tässä on enemmänkin kyseessä duetto, mutta kun tuo naisääni niin mukavasti rikkoo tuon kaljanhuuruisen miesporukan normikälätyksen. Rikkoa on tietysti väärä sana, sillä Kirsty MacColl pikemminkin tekee laulusta ehyen. Myös The Smithsin, Morrisseyn, Talking Headsien ja Billy Braggin taustalla laulellut Kirsty vie shown totaalisesti. Siksi tätä ei keikoilla enää pahemmin lauleskella.

The Pogues, Kirsty MacColl - Fairytale Of New York

Ei taustalaulaja Anjani Thomas tässä ihan koko pottia vie, mutta on täysin olennainen osa biisiä. Kuten monissa muissakin Cohenin kappaleissa. Vaikka paras versio on mielestäni se alkuperäinen Jennifer Warnesin tulkitsema, eikä pelkästään siksi että kitaraa soittaa Stevie Ray Vaughan, niin onhan tällä omat ansionsa. Ja iso osa tuosta ansiosta kuuluu Anjanille.

Leonard Cohen, Anjani Thomas - First We Take Manhattan

Joskus taustalaulaja vain sopii kappaleeseen enemmän kuin nenä päähän. Patti Smith on tietysti kaikella tapaa paras valinta tähän kappaleeseen. Livenäkin R.E.M. tuota veti, jolloin taustoja lauleli kuka milloinkin, kuten esim. Thom Yorke, mutta taikaa niissä versioissa ei ole. Tässä on.

R.E.M., Patti Smith - E-Bow The Letter

Josef K - Entomology (2006)

2011-08-12T21:17:00.002+03:00

Ennenkuin menemme entomologiaan, pikkuinen sana etymologiasta. Se kun oli ainoa syy, joka sai minut ylipäätään kiinnostumaan tästä levystä.

Aikoinaan kun päätin hetken mielijohteesta aloittaa blogin kirjoittamisen, mieleen tuli pistää blogin nimeksi Tarkkailija. Tarkoitus kun oli alunperin tarkkailla kaikenmoisia tapahtumia elämän eri alueilta ja kommentoida niitä pseudotietäväisesti. Kun tuo Tarkkailija-nimi oli jo varattu, ja olin samaan aikaan lueskelemassa uusintakierrolla yhden lempikirjailijani Kafkan Linnaa, nappasin maanmittarilta tuon K:n lainaan, ja näin blogin nimeksi tuli Tarkkailija K. Sen syvällisempää merkitystä tuolla K-kirjaimella ei siis blogin nimessä ole.

Samalta suunnalta myös tämä bändi on nimensä pöllinyt, Oikeusjutun päähenkilö on nimeltään Josef K, ja myös kannen aiheen. Ja aika paljon ilmeisesti muutakin. Entomologia tarkoittaa hyönteisten tutkimista, ja kannen kovakuoriainen on juurikin samanlainen jollaiseksi Kafkan Muodonmuutos-novellin koppakuoriainen usein kuvituksissa tulkitaan.

Tämän häikäisevän aasinsillan jälkeen täytyy ikävä kyllä todeta, että itse musiikki ei ole aivan niin huikeaa, vaikka bändillä omat ansionsa onkin. Aikoinaan vain pari vuotta elänyt bändi sai uutta nousua kun uudemmat bändit, Franz Ferdinand etunenässä, tunnustivat olevansa tälle bändille jotain velkaa. Ja kyllähän tässä selkeitä yhtymiä on moneenkin nykyiseen indiepoppooseen. Tämä ajoittain Talking Headsilta kuulostava skottilainen postpunk/indie poppoo oli kuulemma aikoinaan jopa yksi Johnny Marrin suosikeista. Mutta ei tällä silti mitään yhteistä Smithseihin ole. Muuten kyllä ihan mukavaa.

Keikkaennakko - Anna Järvinen

2011-08-06T21:58:00.000+03:00

Elokuun ajan jatkuvat Oulun Juhlaviikot alkavat mainiolla sunnuntaimusiikilla. Ainakin meidän vanhemman opiskelijapolven mietteissä legendaarisen Rauhalan patiolla esiintyy Anna Järvinen mainion Dungen-yhtyeen kera.

Vaikka kolmas levy ei ihan niin kovasti iskenytkään, niin sunnuntai-ilta, Rauhalan patio ja suht mukava ilma on sen verran houkutteleva yhdistelmä, että sitä on vaikea ohittaa.

Onko tämä paras suomalainen musiikkikirja ikinä ?

2011-08-04T09:59:00.000+03:00

On se. Philip Norman-tyyliin tarkasti ja analyyttisesti kirjoitettu kirja välttää ne pahimmat rockkirjojen synnit, eli liian yksisilmäisen palvonnan ja sosiaalipornomaisen ojassarypemisen telkkarinviskomisineen.

On tietysti hieman latteaa sanoa että kirja "on hyvin kirjoitettu", mutta muutakaan määrittelyä en keksi. Tarina etenee luontevasti, vaikka kronologiaa ei aina noudatetakkaan. Muuten kronologisen tarinan väliin on ympätty monenmoisia katkelmia haastatteluista ja muisteluista joiden ajankohtaa ei aina mainita, mutta jotka jollain lailla aina tuntuvat liittyvän käsittelyssä olevaan elämänvaiheeseen.

Hande vaikuttaa kummalliselta sekoitukselta boheemia leväperäisyyttä ja pedanttia pragmaattista älykköä. Keikkailu ja yleisön odotusten täyttäminen on joskus vastenmielistä ja urasuunnittelu summittaista, mutta eurot ne on kuitenkin jostain aina nyhdettävä. Ristiriitaisuus on muutenkin varmasti koko Tuomari "brändin" yksi kulmakivistä.

Tekijöiden Jukka Lindfors, Markku Salo ja Raimo Pesonen, tehtäväjako kirjanteossa ei ole Tarkkailijan tiedossa, mutta mitään saumoja ei tarinassa ainakaan huomaa. Tokihan kirjasta huomaa tekijöiden kunnioituksen, mutta se jää melko lailla maanläiheiseen tulkintaan. Ylilyöntejä ei juuri ole.

Tuomari Nurmio kuuluu niihin musiikintekijöihin joiden sanoituksia todella tulee kuunneltua. Kun täytyy myöntää, että sanoitukset ei yleensä meikäläiselle näyttele sitä musiikin ydintä. Yleensä. Siispä myös kirjassa paneudutaan huolellisesti tarinoihin ja sanoituksiin vaikka puhkiselitykseen ei sorrutakaan.

Tietysti kirjassa paneudutaan myös Nurmion neilyoungmaiseen tapaan pyrkiä pois lokeroinnista, mutta aina tuo muutos ei todellakaan näytä olleen kovinkaan suunniteltua. Joskus asiat vain tuntuvat ajautuvan eri suuntiin.

Nurmiohan on alusta lähtien tietyllä tapaa nostettu kansakunnan kaapin päälle nerona, guruna ja älykkönä jolloin kaikkia tekemisiä, myös kirjoittajat, katsotaan tästä näkökulmasta. Osittain sporaditkin tapahtumat nähdään toisinaan syvällisenä ja suunnitelmallisena kannanottona, jota ne eivät varmastikaan aina ole. Sekopäisyyttä on ollut tässäkin tarinassa, eikä kaikessa sekoilussa ole neroilusta häivääkään. Pahimmat kuitenkin on ilmeisesti jätetty tarinasta pois. Dumari on itse päättänyt kuinka paljon riitasointuja tarinaan mahtuu sen elämänmakuisuuden ylläpitämiseksi.

Projektit vaihtuvat, bändit vaihtuvat, määränpäät vaihtuvat. Osittain kyseessä on varmastikin tietoinen haku uudistua, mutta toisaalta näyttää siltä, että mies myös aika äkkiä vain kyllästyy olemassa olevaan ja pelkää itsensä toistamista. Silti hieman ristiriitaisesti samaa musiikkia kierrätetään levyltä toiselle. Välillä näyttää, että viime tingassa vasemmalla kädelläkin tehdyt produktiot saavat aiemman neron maineen kautta suotuisamman kohtelun kuin ehkä ansaitsevat. Dave Lindholmilla oli kivinäyttelynsä ja Tuomarilla konepeltispektaakkelinsa. Ok, mutta jos joku kaduntallaaja olisi moisia esitellyt, niin olisi naurettu pihalle. Toisaalta mies näyttää itsekin toisinaan vähättelevän tekemisiään.

Nurmion yksityiselämän ilmeiseen kaoottisuuteen varsinkin 80-luvulla ei puututa seiskamaiseen tapaan, mutta selväksi tulee, ettei elo ollut välttämättä ihan perinteistä. Tai sitten se oli nimenomaan perinteistä pelimannielämää. Elämän naisiin puututaan vain kursoorisesti, josta jää käsitys että kohde on asioista puhunut vain pakon edessä sen verran kuin on pakko tarinan etenemiseksi. Muutenkin tuntuu, että kirjaprosessi on kyllä edennyt vahvasti kohteensa ehdoilla, vaikka musiikista tuttua kulmikkuutta ja nyrjähtäneisyyttä tarinassa on ihan kotitarpeiksi asti.

Kirja on kirja ja musiikki on musiikkia. Ja musiikinkin kautta arvioituna Tuomari on ehdottomasti Suomen kaikkien aikojen top kympissä millä mittarilla tahansa arvioituna.

Uskonpa että Dumarin toiveena on, että kirjan lukeneet ovat yhtä ihmeissään herran roolin ja oikean henkilön sekamelskasta kuin musiikkiakin kuunnellessaan. Ja siinä kirja kyllä onnistuukin. Juuri kun luulee ymmärtävänsä hiukan taiteilijaa, asiat kääntyvät päälaelleen.

"Sä voit olla Olarin räppikunkku / Mut kun Dumari dumaa, sä oot pelkkä runkku."

Alice Gold

2011-08-01T00:01:00.020+03:00

Oukei. Kyynisyys herää. Kaunis nainen. Peruspoppia. Kolmetoista tusinassa. Tekotiukkaa rypistämistä. Päälleliimattua rokkia. Osaakohan se oikeasti edes soittaa tuota kitaraa. Jne....jne.....

Vaikka levy onkin epätasainen ja välillä liialla yrittämisellä pilattua, jotain mukavaa jenkaa tässä neitosessa silti on tuon poppissoundin takana. Potentiaalia. Ei ehkä mitään sanoinkuvaamatonta omaperäisyyttä. Mutta jotain. Enkä nyt tarkoita ulkonäköä. Pelkästään.

Keikkaennakko - The Hindu Gods Of Love

2011-07-28T00:01:00.007+03:00

R.E.M. ja Warren Zevon- fanien, kuten meikäläisen, ei kannata liikaa innostua. Tällä ei ole mitään tekemistä Hindu Love Godsien kanssa.

Pastissin ja kumarruksen raja on aika häilyvä. Enpä tiedä kummalla puolella garagerajaa Hindut vaeltavat, mutta aikalailla suoraan munaskuista tuntuu musa kuitenkin tulevan.

Suomen nuggetslinjaan bluesriffillä tähtäävä oululaistrio pärjäilee oikein mainiosti ilman basistiakin. Ja pärjäilivät aiemmin ilman rumpaliakin ennenkuin Aleksi valtasi jakkaran Yamahan kotiuruilta.

Aiemmin julkaistun kasetin loppuunmyynnin takia kannattanee oululaisten vaeltaa Nelivitosen mainioille Uudet Tuulet-klubille, jossa näitä nousevia ihmeitä torstaisin ansiokkaasti esitellään. Tallien uumenista kaivautuu koko ajan mielenkiintoisia ilmestyksiä.

&lt;p&gt;&amp;amp;amp;amp;lt;p&amp;amp;amp;amp;gt;&amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;lt;p&amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;gt;&amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;lt;p&amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;gt;&amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;lt;p&amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;gt;&amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;lt;p&amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;gt;&amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;lt;p&amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;gt;&amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;lt;p&amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;gt;&amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;lt;a href="http://thehindugodsoflove1.bandcamp.com/track/doom-town-blues"&amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;gt;Doom Town Blues by The Hindu Gods Of Love&amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;lt;/a&amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;gt;&amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;lt;/p&amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;gt;&amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;lt;/p&amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;gt;&amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;lt;/p&amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;gt;&amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;lt;/p&amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;gt;&amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;lt;/p&amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;gt;&amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;lt;/p&amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;gt;&amp;amp;amp;amp;lt;/p&amp;amp;amp;amp;gt;&lt;/p&gt;

The Hindu Gods Of Love 45 Special 4.8.

Little Barrie - Surf Hell

2011-07-26T00:01:00.001+03:00

Jos ei sunnuntaimusiikkia, niin ainakin tiistaimusiikkia. Mitä se sitten lieneekin. Ehkäpä juuri tällaista. Hiukan määrittelemätöntä, mutta ihan kivaa. Tiistai on muutenkin vähän välipäivä...

Kovasti tämä on melkein jotain, muttei oikein täysillä mitään. Taas näitä joiden kanssa on kahden vaiheilla. Tämä on kuulemma soinut jossain mainoksesssa, enkä yhtään ihmettele. Tykkään silti, mutten tiedä miksi. Meikäläistä on vaikea miellyttää, mutta usein tämmöinen vanhahtava iskee kovempaa kuin nuo aina niin ihka uuden pyörän keksineet.

Siis aikuistenoikeasti. Kaikki on jo keksitty. Mutta so what.

Qstock 2011, Oulu

2011-07-19T13:50:00.000+03:00

Vaikka tänne pohjan perille ei logistisista ja taloudellisista syistä ihan niitä huippuja festareille usein saadakkaan, niin kyllä tuolta Kuuskasta ihan kuuntelemisen arvoista musiikkiakin löytyy. Qstock-festivaali on kävijämäärissä kivunnut jo reilusti legendaarisen Kuusrockin kävijäennätysten yli. Usein hieman raskaampaan musiikkin keskittynyt koitos on mielestäni onnistunut tänä vuonna saamaan muutamia erittäinkin mielenkiintoisia akteja. Erityismaininta täytyy antaa myös paikallisten bändien "suosimisesta".

Perjantai

Ihan päälavalle on jostain syystä päästetty ihqu Lauri, Rasmuksen suosion avustamana. Tosin lavan ensimmäisenä esiintyjänä samoin kuin Anna Abreu seuraavana päivänä. Muutenkaan päälava ei juuri perjantaina vedä puoleensa: Amorphis, Happoradio ja kesän ainokaisen Suomi-keikkansa heittävä Children Of Bodom. Bodom on toki varma yleisömagneetti täällä hevareiden luvatulla seudulla, ja kaipa tuota Laihon kitaran vingutusta voisi loppuillasta kuunnellakin jos aikaa jää.

Rantalavan aktitkaan ei ole ihan meikäläisen top tenissä. CMX on vanha inhokki, ja Laura Närhen näin juuri. Paleface ei juuri kiinnosta, mutta Petri Nygårdin tempaukset voisi katsastaa ettei jäisi ihan iltapäivälehtien varaan, vaikka musiikki ei iske millään tasolla. Juuri eka sinkun julkaissut tuore Kalevan bändikilpailu Chilin voittaja Arabia Arabia voisi kyllä olla lyhyen tsekkaamisen arvoinen. Bändi olisi kyllä luontevimmin kuulunut tuonne Rockpolisin indielavalle. Palefacen ja Petri Nygårdin yleisö ei liene vastaanottavaisinta tälle musalle..

Kooma-lavalta löytyy sitten sähinää senkin edestä. Omnium Gatherium on vieras, Barbe-Q-Barbies on varmasti hyvännäköistä musiikkia mutta sitten rävähtää. Läjä Äijälä ja Terveet Kädet raivoaa tunteroisen varmasti niin tuhtia tavaraa, että syytä onkin pitää parin tunnin tauko ennen toista legendaa Radiopuhelimia, joka vuodesta toiseen näillä festareilla soittelee. Tuo tauko on soviteltu ilmeisesti sen takia, että ihmiset vaeltaisivat sankoin joukoin guruaan Yrjänää kumartamaan, mutta taitaapa matka pysähtyä olutteltalle.

Rockpolis-lavan oululaiset indiebändit Reetta ja Sininen Kaappi pikkuisen kiinnostavat ja ehken kovasti hehkutettu Regina Q-teltassa. Mutta muuten perjantai alkaa olla paketissa. Beach Partyt ja Paradise Oskar eivät ole minua varten.

Lauantai

Lauantain aloittelee mukavasti Jukka Takalo Q-teltassa ja heti perään Jukka Poika päälavalla. Sitten onkin osaltani tauon paikka jota voi toki viettää olutteltan sijasta Anna Puuta kuunnellen, kunhan vain ei joudu Jaren & Villegallen tai Herzenin veljesten kuuluvuusalueelle. Parin tunnin tauon jälkeen onkin ensimmäisen todella mielenkiintoisen aktin vuoro kun The Posies astelee lavalle. Mukava postgrungepowerpop-poppoo saattaapi olla livenä aika mukavaa kuunneltavaa. Lavalle pääsee Ken Stringfellowin rinnalle muuten oululaistakin osaamista, kun Lotta Jääskelä laulaa yhden biisin yhtyeen kera. Bändin pyynnöstä.

Stonerrock-kombo Mustasch perusjunttapuli rokkeineen lienee seuraava huomioni arvoinen esiintyjä ellei sitten mielentila välttämättä vaadi Pommi ja Gommi-spektaakkelin näkemistä. Mutta tuskin.

Sitten meneekin Stache ja Jenni Vartiainen sekä Mike Monroe ja Satellite Stories pikkuisen ikävästi osittain päällekkäin, mutta nuo täytyy vain jotenkin luovia. Ja kyllähän se Twisted Sisters täytyy nähdä. Dee Snider on kuulemma kovassa kunnossa.

Eniten odotan kuitenkin lauantain vihoviimeistä esiintyjää. Blogissa jo aiemminkin käsitelty Wolf People on tehnyt viimeaikoina vaikutuksen.

Qstock: viralliset sivut

Lintu vai kala ?

2011-07-17T16:50:00.000+03:00

En helvetti vieköön oikein tiedä mitä tästä bändistä/miehestä pitäisi olla mieltä. Amerikoissa ne myy tämän bändin levyjä kuin leipää. Mikä nyt ei tietenkään sinänsä kerro yhtään mitään. Ei suuntaan eikä toiseen.

Olen tätä yrittänyt moneen otteeseen kuunnella, ja perehtynyt erityisesti kehuttuihin livelevyihin. Herrahan on myös esiintynyt monien vakavastikin otettavien kuuluisuuksien kanssa. Rollareiden kanssa mies lauleskeli "Wild Horses" ja Neil Young- tribuutillekin mies kelpuutettiin. Taitavia muusikoitahan bändissä livejamitteluihin piisaa, mutta mutta...

Live-painotteisia levyjä on julkaistu kolmattakymmentä ja niitä on myyty yli 35 miljoonaa. Lisäksi keikkoja on netistä ostettavissa monia kymmeniä, ja kauppa kuulemma käy. Sooloprojekteja riittää ja sivukeikkaa. Kaikki keikat on loppuunmyyty, ja ennätyksenkin bändi on kuulemma tehnyt myymällä 1,5 miljoonaa keikkalippua vuodessa.

Mutta meikäläinen ei vain osaa päättää onko tämä pelkästään yliarvostettua paskaa kakkosluokan postgrungelaulajalla varustettuna vaiko nerokasta jazzvaikutteista improvisaation voimaan nojaavaa rockia loistavilla soittajilla kuorrutettuna. Ehkäpä vähän molempia. Kaippa tämä on sopivan sisäsiistiä kelvatakseen paitansa ylös asti napittaville nörteille, ja sopivan rokkenroll niille hurjille jotka jättävät huolettomasti kravatin kotiin tullessaan pikkutakissa bändin konserttiin. Loistavasta rumpaloinnista riippumatta tuo "All Along The Watchtower" on kyllä melkoista kuraa. Olen pikkuhiljaa kallistumassa tuon fuulan puoleen....

Dave Matthews Band - All Along The Watchtower

The Smithereens - 11 (1989)

2011-07-15T08:00:00.004+03:00

Kaksi edellistä Smithereens-levyä: Especially For You ja Green Thoughts, ja sitä ennen kaksi R.E.M.-levyä: Murmur ja Reckoning, tuottanut Don Dixon oli tämän levyn äänityksiin vaihtunut mm. Ramones, Talking Heads, Mick Jagger ja Soul Asylum töistään tunnettuun Ed Stasiumiin. Ehkä vaihdolla haettiin hiukan rockimpaa ilmettä tai valtavirtaan solahtamista. Mene ja tiedä, melko pienen piirin tietoon tämä levy lopulta jäi.

Valtavirran tavoittelu lienee ollut syynä myös siihen, että Dixonin aikaiset persoonalliset biisit ovat nyt vaihtuneet hiukan tasapaksumpaan ilmeeseen, josta toki pomppaa esiin muutamia edellisten levyjen laatuun yltäviä pophelmiä. Biisien tekemisestä on taas pääosin vastannut nokkamies Pat DiNizio, joka parhaimmillaan oli loistava popmelodioiden säveltäjä. Edellisen levyn "Only A Memory":n kaltaiseen hittipotentiaaliin ei nyt kuitenkaan ylletä.

Lähimmäksi täysosumaa pääsee levyn aloittava "Girl Like You", jossa kitarassa on säröä totuttua enemmän ja kertosäekin ihan mukiinmenevä. Hieno melankolinen biisi on myös Belinda Carlislen kanssa duettona lauleskeltu "Blue Period", vaikkei siinä mitään erikoisempia hookkeja olekaan. Sitä hookkia taas löytyy biisistä "Baby Be Good", joka tavoittelee vanhanajan perinteistä poppiskertsiä malliin Beach Boys, Beatles tai vaikkapa Buddy Holly. Ja onnistuukin siinä ihan mainiosti.

"Yesterday Girl" jatkaa hieman samoilla linjoilla, mutta pikkuisen laiskemmin. Buddy Holly ei liene kovinkaan kaukaa haettu esikuva tälle levylliselle mukavia pikkuisia popbiisejä. Kauniin, mutta ehkä pikkuisen kornin, "Maria Elena":n esikuva on nimenomaan Buddy Hollyn leski Maria Elena Santiago. Biisi kumartaa muutenkin tuonne aikaan jolloin rock ja roll syntyi.

Vaikka tämä Smithereensien kolmas levy ei omalla asteikollani ihan noiden kahden ensimmäisen tasoon ylläkään, kyllä tämä ihan sinne aikansa poppislevyjen kärkijoukkoon kuuluu. Nykyisinä indieaikoina tämä levy ja bändi olisi varmaankin noussut sille kuuluvaan tietoisuuteen. Noihin aikoihin indie oli kuitenkin oikeasti indietä.

Ja vaikka levyn kannessa mukaillaankin Oceans Eleven-elokuvan (sen alkuperäisen) julistetta, 10 biisiä sisältävän levyn nimi tulee kuitenkin legendaarisesta Spinal Tapista. Kohtauksesta jonka kaikki tietänevät.

Keikkaennakko - Stache

2011-07-13T21:40:00.003+03:00

Oulun musiikkiskene on loppupeleissä melko viriili. Näitä hivenen tuntemattomampia mukavia indiebändejä löytyy joka lähtöön.

Ihan samanlaiseen blogimaailmanmaineeseen ei Stache ole vielä yltänyt kuin kolleegansa Satelliitit, mutta kannanpa korteni kekoon.

Livenä en ole poikia vielä onnistunut näkemään, mutta Soundcloud/Spotify- tutustumisen perusteella kuulostaa ihan asialliselta, pikkuisen rauhallisempaan funkpoppitavaraan suuntautuneelta bändiltä.

Muutaman EP:n jo julkaissut bändi on päässyt paikallisen Qstock-festareiden Rockpolis-lavalle esiintymään herkulliseen paikkaan, juuri ennen Satellite Stories-poikien varmasti energistä keikkaa.

Stache - Brown Grass by Stache_band

Stache - Dancefloor by Stache_band

Stache - Let It Go by Stache_band

Bändin Facebook-sivut
Bändin nettisivut
Soundcloud
Qstock-Festarit

Dusty Springfield - Just A Little Lovin

2011-07-09T00:01:00.005+03:00

Yritän kirjoitella tätä samalla kun katselen telkkarista Selma Hayekin ja Penelope Cruzin kissatappelua ja pyöriskelyä märissä vaatteissa Meksikon kuumalla rantahiekalla, joten keskittyminen ilmeisistä syistä ei ole aivan kohdallaan. Bandidas-elokuva itsessään on totaalisen lapsellinen, mutta nuo naiset. Vau !

Samaa voi sanoa Dusty Springfieldistä. Vaikka rouva oli kuulemma melkoisen kompleksinen tapaus, lauluääni on kyllä niin täydellinen että tämmöiseen viisuun olisi mukava aamulla heräillä.

No nyt ne Bandidakset kiehnää puolialasti korseteissa sängyssä. Help !

Kun Dusty alkoi pelätä uransa hiipuvan lauluntekijöidensä suunnatessa muihin aktiviteetteihin, esim.Carole King omalle uralle, leidi vaihtoi levy-yhtiötä idolinsa Aretha Franklinin Atlantic Recordsille ja päätti lisätä soul-uskottavuuttaan levyttämällä Memphisissä Atlanticin ykkösryhmän kanssa. Tuosta levystä muodostui Dustyn ylivoimaisesti hienoin tuotos. "Son Of The Preacher Man" on tietysti kaikille tuttu, mutta tämä levyn aloittava rauhallinen balladi on kyllä levyn ykkösjuttu.

Mysteeri nimeltä Mourning Phase

2011-07-07T00:01:00.002+03:00

Bob Dylan julkaisi John Wesley Hardingin vuonna 1967. Samana vuonna ilmestyi Jefferson Airplanen Surrealistic Pillow. Fairport Convention oli vuosikymmenen vaihteessa lanseerannut Englannin musiikkipiireihin Electric Folk-määritelmän. Psykedelinen folk veteli viime haikujaan.

Näiltä pohjilta syntyi vuonna 1971, ilmeisesti elokuussa, Mourning Phase yhtyeen samanniminen levy. Levyllä kuullaan lähinnä pelkän akustisen ja sähköisen kitaran säestyksellä miehen ja naisen duona laulamaa kitkeränsuloista acid-folkkia jossa selkeästi löytyy vaikutteita aikansa hengestä. Levyn krediiteissä vihjaillaan kontribuutioihin Mike Connilta, Sandy Dennyltä ja Eric Claptonilta. Mitään todistetta tästä ei ole ja kyseessä lienee taideopiskelijamuusikoiden sisäpiirin vitsi.

Shaddock LP-uudelleenjulkaisu

Levy äänitettiin ilmeisesti kotona ja demo julkaistiin omalla kustannuksella itse tehdyllä kannella. Ei ole tiedossa kuinka monta kappaletta levyä julkaistiin, mutta tarinan mukaan ainoastaan yksi kappale on säilynyt. Toisen teorian mukaan tuo säilynyt kappale on asetaatti levyn testipainoksesta. Oli niin tai näin, tuo levy myytiin myöhemmin nelinumeroisella summalla onnekkaalle keräilijälle.

Levyn vihjaileva ja kyyninenkin sanoitus viittaa siihen, että kyseinen duo on pariskunta. Viha/rakkaus-teema on mukana koko levyn lyhyen keston ajan. Levy on hieman outo verrattuna aikansa kukkaismeininkeihin, mutta kerrassaan mainiota harmonialaulantaa hiukan harvinaisemmalta mies/nainen-parilta.

Tarinan mukaan tuo testipainos/asetaatti/demo/viimeinen levy löydettiin erään lontoolaisen studion varastosta vuonna 1992. Toisaalta jo vuonna 1991 levystä julkaistiin pieni, ilmeisesti 250:n kappaleen vinyyliuusintapainos Shaddockin toimesta.Tarina on siis hieman ristiriitainen. Tuokin julkaisu on jo harvinaisuus. Kissing Spell on levy-yhtiö joka on julkaissut englantilaisia tuntemattomia ja harvinaisia acid-folklevyjä lähinnä vuosilta 1968-1978. Se julkaisi myös tämän levyn CD-versiona vuonna 1994.

Kissing Spell CD-uudelleenjulkaisu

Vaikka levy onkin ihan mukiinmenevää folkkia, ajoittain hiukan tavallista vihaisemmalla sanoituksella varustettuna, sen legendaarisuus perustuu kyllä suurimmalta osalta sen mystisyyteen. Virallisesti kun levyn tekijöistä ei tänäkään päivänä ole mitään hajua. Ja vaikka tarina vain yhden levyn säästymisestä olisikin legendaa (eräällä keräilijällä on huhujen mukaan useitakin kappaleita), tosiasia on että vain harva on levyä kädessään pidellyt. Edes niitä uudelleenjulkaisuja. Ihmettelenpä vain kenellehän ne rojaltit lähettelevät. Tuskin kuitenkaan Sandy Dennyn perikunnalle ja Eric Claptonille. Taitaa mennä kahvikassaan

Stevie Ray Vaughan: Imports, part 7: S-W

2011-07-06T10:20:00.000+03:00

Kuten jo aiemminkin totesin, hulluutta on monenlaista. Tämä lista on selkeä osoitus siitä.

Mutta tulipahan tehtyä, kun kerran aloitin.

Scuttle Buttin' '75 (Prequest) SBD
Kannessa lukee '75, mutta oikea vuosi on -85. Kyseessä on tuon vuoden Japanin keikka Tokiossa, ja se löytyy usealtakin bootilta kuten Cold Shot, Tokyo '85 ja Blues For Japan. Täydellisin setti kuitenkin jo käsitellyllä Live In Japan-levyllä.

Seattle 1985 Live (Moonlight) SBD A-
Seattle Center Coliseum syyskuussa -85. Sama keikka löytyy mm booteilta Seattle Jammin' ja parhaimmalla äänenlaadulla levyltä Texas Flood

Seattle Jammin' (Blizzard Pure Sounboard Recordings) SBD A
Kuten edellä, eli sama keikka hieman vajaampana.

See You Later (All Of Us) SBD A / AUD B
4 kipaletta Legends Clubilta Chicagosta vuodelta soundboard-äänityksiä jotka löytyvät myös levyiltä Birthday Jam ja It's Still Called the Blues. Buddy Guyn bändi taustalla. Loput kaksi Tennis Rock Exposta New Yorkista vuodelta -83 Guyn kanssa. Löytyvät myös levyiltä In Concert and Jamming, Live At Pier ´84 ja Stormy Monday Blues. Näissä on keskitasoinen yleisöäänitys.

The Sky Is Crying (Time Traveler Productions) SBD B-A
Sekalaisia radio- ja äänityssessioita vuosilta 83-89. Kaikki löytyy täydellisempänä muilta booteilta.

So Excited (That's Life) SBD A+
Sama kuin Hawk On Fire, ja sama päivä kuin Mocambo Joint ja G-Ray. Luultavasti ripattu El Mocambo-videolta. Keikka oli Torontossa 1983.

Somewhere Over The Rainbow (Papillon) SBD A

Ihka ensimmäinen SRV Bootti-CD. Kannessa sanotaan äänitetyksi Bostonissa vuonna 1988, mutta tämä on King Biscuit Flower Hour-materiaalia joka on äänitetty Montrealin Spectrumissa vuonna 1984. Löytyy myös levyiltä Montreal ´89 ja kokoelmalta In Memoriam.

Soul Love (Blizzard Pure Sounboard Productions) SBD A
Suurin osa levystä on Mann Music Centerin keikka Philadelphiasta vuodelta 1987 joka löytyy täydellisempänä levyiltä Unforgettable Night, Come On ja Cold Shot (Vol 2). Loput kolme biisiä MTV Unplugged sessioista vuodelta 1990.

SRV @ ANM SBD A
Jälleen kerran Colorado & New Mexico-kamaa.

Stevie Goes To Davis (Time Traveler Productions) SBD A
California Universityn keikka Davisista vuodelta 1984. CD-R- versio joka löytyy parempilaatuisena jo käsitellyiltä levyiltä Alone In The Ozone ja Out Of The Shadows.

Stevie Played A Little Blues (Chase The Dragon) SBD A
Vuoden -85 Montreaux Jazz Festivaaleilta ja saman vuoden Chicago Blues Festivaaleilta. Montreaux sama kuin levyillä Live In Montreaux ja Pride And Joy. Chicago-kama löytyy täydellisempänä levyiltä Burnin' Strings, Chicago Blues Festival ja Pride And Joy.

Stilleto Rain (Primadonna) SBD A
Loistava keikka ja loistava levy. Paikkana Red Rocks Amphitheater Denverissä vuonna 1985. Levyn "Little Wing" on yksi parhaista levyille päätyneistä versioista. Vaikka levyn tiedot ovat taas väärin päivämäärää ja kappaleiden nimiä myöten (tässä tietysti korjattuna), itse musiikki on jautaa. Keikkaa ei löydy muilta booteilta.

1. Ain't Gone 'N' Give Up On Love
2. Pride And Joy
3. Voodoo Chile (Slight Return)
4. Tin Pan Alley
5. Look at Little Sister
6. Texas Flood
7. Come On (Part III)
8. Little Wing
9. Third Stone From the Sun

Stormy Monday Blues (Skeleton Songs) SBD A / AUD B-
Kansi väittää äänityspaikaksi joidenkin biisien kohdalla Bostonia, mutta alkupään biisit on Spectrumin keikalta Montrealista vuodelta -84. Keikka joka löytyy kokonaisempana mm. In Memoriam-levypaketilta. Neljä viimeistä biisiä on huonoja yleisöäänityksiä Tennis Rock Exposta New Yorkista Buddy Guyn kanssa vuodelta -83.

Testify (Minotauro Records) SBD A
Vuoden -84 Pohjois-Amerikan kiertueelta, luultavasti Spectrumista Montrealista. Löytyy myös levyltä Triple Trouble. Vain kuusi biisiä. Jos tämä äänitys on Montrealin keikalta, samaa keikkaa löytyy ainakin kymmeneltä eri bootilta.

Testify (Cool Daddy Productions) SBD A+
Erinomainen äänenlaatu. Keikkapaikkana Ripley´s Music Hall Philadelphiassa lokakuussa -83. Tämä on King Biscuit Flower Hour-materiaalia jota löytyy moneltakin bootilta täytteenä. In Memoriam- paketin eka levy on miltei sama.

Testimony (Red Robin Records) SBD A+

King Biscuit Flower Hour oli livetaltiointien radiolähetyksiin erikoistunut show, jota esitettiin yli 300:lla radioasemalla Amerikan mantereella. Stevie Ray Vaughanin lähetetyt showt on osittain julkaistu myös virallisilla King Biscuit levyillä. Useat showt jopa moneen kertaan, muttei kertaakaan täydellisenä. Suurin osa booteilta löytyvästä King Biscuit- materiaalista on suoraan noista lähetyksistä. Testimonylta löytyy toiseksi paras kattaus tuon shown materiaalista, tällä kertaa Montrealin keikalta vuodelta 1983. Paras löytyy In Memoriam triplalta. Loput tämän levyn materiaalista on peräisin Montreaux Jazz Festivaaleilta -82 ja loput T-Birds-festivaaleilta Dallasin Fair Park coliseumilta vuodelta -86, joissa yhdessä biisissä bassossa on Jimmie Vaughan. Tuo keikka löytyy täydellisimpänä levyltä Two (Vaughan) Hearts Are Better Than One.

Texas Flood Austin, TX (Satellite Records) SBD A
Levy on äänitetty Steamboat 1874 - bluesmestassa vuonna 1980 ja on täsmälleen sama kuin Don't Mess With Texas. Levyn kannessa tosin lukee "Live In Texas 1978", mikä on taas siis virheellinen. Osa biiseistä löytyy myös viralliselta In The Beginning-levyltä.

Texas Flood Norfolk, VA (Silver Rarities) SBD A
Radiolähetys King's Head (Bay) Inn- keikasta vuodelta 1980. Keikasta ei ole muita kaupallisia bootteja liikenteessä. Jackie Newhouse vielä bassossa. Taas ihmetyttää näiden bootleggareiden tietämys/viitseliäisyys, kun biisien nimet ovat pääosin mitä sattuu.

Texas Flood Seattle, WA (Countdown Factory) SBD A
Tätä Seattle Center Coliseumin keikkaa vuoden 1985 syyskuulta löytyy myös levyiltä Duet´s, Parker's Place, Seattle Jammin' ja Together In Love. Tällä Japanin erikoisjulkaisulla on kuitenkin paras äänenlaatu. Parissa kappaleessa mukana Bonnie Raitt.

Texas Lightning (Dedicated 2 Perfection) SBD A
Tämä on ainoa äänitys tältä Milwaukeen Oriental Theather-keikalta vuodelta 1985. Loistava tuplalevy jolla on mukana fillerinä myös virallisen Live Alive-levyn biisejä, jotka on myös äänitetty samassa paikassa, mutta eri iltana.

Thanks for the Memories (Midnight Beat) SBD B-A+
Kokoelma Austinin, Montrealin ja Dallasin tutuilta keikoilta vuosilta 83-86 , jotka kaikki löytyvät täydellisempänä muilta levyiltä. Yhden biisin äänityspaikka on hieman hämärän peitossa, mutta ilmeisesti se on Philadelphiasta.

There's More Rock Ahead (Rockland) SBD A+

Täydellisin äänite vuoden 1983 Amsterdamin Paradiso Theater-keikalta. Silti tältä puuttuu keikalla esitetty biisi "Voodoo Chile", joka taas löytyy mm. From Austin To Amsterdam-levyltä. Loistava äänenlaatu ja hienoja versioita SRV:n kulta-ajalta.

Three Bar Blues (Rupert) SBD A- -A+
Perussettiä Lorelei-festivaaleilta Saksasta elokuulta -84. Keikka joka löytyy mm. levyiltä Live! "Rockpalast", Little Lover Boy ja First Steps In Europe & You'll Be Mine. Pari biisiä Los Angelesin keikalta samalta vuodelta. Noita biisejä ei löydy muilta levyiltä.

Together In Love (International Broadcast Records) SBD A
Tätä Seattle Center Coliseumin keikkaa vuoden 1985 syyskuulta löytyy myös levyiltä Duet´s, Parker's Place, Seattle Jammin', Seattle '85 Live ja parhaimpana levyltä Texas Flood. Mukana Bonnie Raitt.

Tokyo '85 (Arriba!) SBD A
Vuoden -85 Japanin keikka, josta on parempikin bootleg olemassa, eli Live In Japan. Tämä levy on epätäydellinen ja sama kuin Big Musicin Cold Shot.

Touch The Sky (Capricorn Records) SBD A+
Suurin osa materiaalista on Soul To Soul-levytyssessioista, eli studiotavaraa. Osa taas ilmeisesti Couldn't Stand The Weather-sessioista. Samaa tai samantyyppistä tavaraa löytyy laajemmin Life Without You ja Unsurpassed levypaketeista.

Triple Trouble (Archivio Records) SBD A
Livekeikkoja vuoden -84 Pohjois-Amerikan kiertueelta, luultavasti Montrealin keikalta. Samat biisit kuin levyllä Testify.

Triple Trouble w/ Albert King & Buddy Guy (Smokin' Cactus) SBD A
Kingin kanssa In Session-äänityksiä vuodelta -83, jotka siis löytyvät myös tuolta äänitteeltä ja videolta, sekä levyiltä Jammed Together Texas Style ja Let It Happen. Toinen osa levystä on Buddy Guyn Legend's Clubilta Cicagosta vuodelta -89. Nuo löytyvät myös levyltä It´s Still Called The Blues ja Birthday Jam. Tällä levyllä ei siis ole täydellisin materiaali noilta keikoilta, mutta ihan asiallinen paketti.

Two (Vaughan) Hearts Are Better Than One (Rarietes And Few Records) SBD A
Fair Park Coliseumissa Dallasissa, vuoden 1986 T-Bird festivaaleilta äänitetty keikka jossa levyn alkupuolen hoitaa Fabulous Thunderbirds, yksi biisi hoidetaan yhdessä ja loput SRV Double Troublen kera. Tosin yhdessä biisissä Jimmie Vaughan hoitelee basson Shannonin sijasta.

The Understanding Of Love (Music With Love) AUD B/SBD A

Stevie Ray Vaughan Suomessa:

Oulun Seurahuone 1984

Tampereen keikan jälkeisenä päivänä, eli 29. maaliskuuta -84, Vaughan olikin jo ehtinyt tänne Ouluun Urheilutalolle eli Pyrkälle. Ihan kaikki eivät osanneet miehen visiittiä arvostaa, sillä hevimiehet eivät ilmeisesti saaneet mitä tulivat hakemaan. Urheilutalo ei edes ollut täynnä, mitä on vaikea ymmärtää. Siis meikäläisen tietysti. Keikkaa ei löydy miltään viralliselta, siis kaupallisesti julkaistulta bootlegilta, mutta yleisöäänitys kyllä kierrossa on. Siltä löytyy koko keikka. En ole nauhaa kuullut, mutta äänitys ei ole kuulemma huippuluokkaa edes yleisöäänitykseksi. Keikan jälkeen koko Double Trouble painui kiertuemanageri Törrö Tapanisen opastuksella Seurahuoneelle, joka tuolloin oli paikallinen hottimesta. Siellä keikalla ollut raahelainen bändi Stalker sai houkuteltua miehen lavalle kitaristi Kauko Ilkon Gibsonin kera, ja miehet vetivät reilut setit aitoa tavaraa. En ollut paikalla. Perkele. Juliet Jonesin Sydän oli mukana geimeissä.

Neljäs keikka oli iltapäiväkeikka seuraavan vuoden Pori Jazzien päälavalla Kirjurinluodolla heinäkuun 11. vuonna 1985. Tuosta keikasta on olemassa video, joten myös siis audiota. Kunnon SBD-äänitystä keikasta ei ole. Ilmeisesti suomalaiset bootleggarit eivät oikein olleet asialla. Pressa Mauno Koivisto saapui Kirjurinluodon keikalle samalla paatilla Stevien kanssa ja katseli myös keikan. Myöhempi keikka Cotton Clubilla Yyterissä lähetettiin Suomen televisiossa, ja sen neljä biisiä löytyy usealtakin bootilta. Mm. Pride & Joy, Up From The Skies ja tältä Understanding Of Love-levyltä. Televisiosta keikka tuli ilmeisesti monona, mutta kierrosta löytyy myös radiosta äänitetty FM-stereoversio, joka mm. minulla on. Pikkuisen ärsyttävän juontajan äänellä varustettuna.

Sumuvuosien ja rehabin jälkeen Stevie Ray saapui jälleen Ouluun. Tällä kertaa muinaisen Kuusrock-festivaalin pääesiintyjäksi 17. heinäkuuta 1988. Jotkut tohtivat epäillä miehen pehmenneen raitistumisen myötä, mutta huihai. Edellisen Oulun keikan jälkeen kosketinsoittaja Reese Wynansilla vahvistunut rytmiryhmä heitti helteisessä Kuusisaaressa niin helvetin kovan keikan, että alta pois. Elämäni parhaita keikkoja. Keikkaa kuvattiinkin, en muista kenenkä toimesta, mutta Vaughanin kiertueporukka käski lopettaa kuvaukset parin biisin jälkeen. Syistä on ollut jälkeenpäin hiukan epäselvyyttä, ja siitä mistä lopullinen käsky tuli. Noita pätkiä kuitenkin löytyy juutuubista. Kuusrockin keikka löytyy myös kierrosta kokonaisuudessaan ja vielä SBD-äänityksenä. Ja löytyypä tuosta äänityksestä sellainenkin harvinaisuus kuin kappale nimeltä Voodoo Oulu, kuten SRV sen esitteli. Juha Torvinen muuten kertoo, että vittuuntuneena SRV:n tukijoukkojen bäkkärivessan valtaukselle Martti Syrjä kusi Stevien vahvariin. Tai erääseen niistä. Tarina ei kerro oliko tuo juuri se vahvistin jolla SRV sitten lopulta soitti.

Näiden lisäksi kierrossa on kuulemma jo aikoja sitten konkurssiin menneen oululaisen paikallisradio Kaiun puhelimitse tekemä Kuusrockin ennakkohaastettelu Stevie Ray Vaughanin kanssa 6.6.1988. Siinä Stevie kertoo urastaan ja harvinaisen avoimesti huume-ja alkoholiseikkailuistaan ja toipumisestaan. Kuulin tuon aikoinaan, ja jokuhan sen on äänittänytkin, mutta aika harvalla keräilijällä kopiota on. Joku sitä panttaa, tai mahdolliset nauhat makaa jossain konkurssipesän jälkeenjääneissä varastokaapeissa. Tätä ei juuri ole liikkeellä. Ja jos jollakulla lukijalla on, niin kopion tahtoo hän.

Unforgettable Night (Kobra Records) SBD A+
Tältä levyltä löytyy Mann Music Centerin keikka Philadelphiasta vuodelta 1987. Samaa keikkaa löytyy epätäydellisenä moneltakin jo käsitellyltä bootilta, mutta tässä on täydellinen setti ja äänenlaatu on huippuluokkaa.

Unplugged & Jamming (Red Robin, Dragon) SBD B-A+
Kahdellakin eri "levymerkillä" julkaistu loistava kokoelma akustisia settejä ja jammailuja eri vierailijoiden kanssa. Mukana paljon MTV-tavaraa eri vuosilta, mm. harvinainen tapaus biisistä Superstition, jossa mukana itse Stevie Wonder ja Salt & Peppa? Mukana myös B.B.King ja hieno dueli Frostystä Albert Collinsin kera. Tämä on muuten ainoa levy jolta olen kuullut SRV:n vetävän The Star Spangled Bannerin ja vielä slidella. Ilman Hendrix-sooloa. Harvinaisuus on myöskin versio biisistä Sailing Shoes! Äänitys on osittain mono ja sen laatu vaihtelee keskitasosta loistavaan. Hieno levy kaiken kaikkiaan.

Unplugged & More SBD B-A+
Täsmälleen sama materiaali kuin edellisessä levyssä, vain eri kannella varustettuna. Julkaisijasta ei tietoa.

Unsurpassed Masters, Vol. 1 (Little Stevie) SBD A+
Unsurpassed Masters, Vol. 2 (Little Stevie) SBD A+
Unsurpassed Masters, Vol. 3 (Little Stevie) SBD A+
Kaikki volyymit sisältävät Soul To Soul-levytyssessioiden materiaalia keväältä -85, jota on jo aiemminkin käsitelty usean levyn yhteydessä. Laajimmin Life Without You-levypaktin yhteydessä. Osa näistä kappaleista ja otoista löytyy myös samanlaisena Touch The Sky-levyltä, osa on pikkuisen eri versioita. Tätä kamaa siis löytyy liikenteestä eri variaatioina yhteensä 12 levyllistä.

Up From the Skies (Dragon) SBD A
Eri TV-esiintymisiä: MTV Unplugged -90, MTV Mardi Grass -87, Saturday Night Live -86, ja jo aiemmin mainittu Suomen television lähetys Pori Jazzeilta -85. Eli samaa kamaa kuin Understanding Of Love-levyllä. Bonuksena pari Soul To Soul-session biisiä. Kaikki siis löytyvät muiltakin booteilta.

We Are Called Double Trouble (Dandelion) AUD B/SBD A
Aivan HELVETIN tiukka viiden CD:n paketti alkuaikojen livekeikoista. Mukana fillerinä tosin myös Jack Clements-studiokamaa joka löytyy myös levyltä Douple Trouble- Nashville 1978. Tätä on liikenteessä myös yksittäisinä levyinä, mutta alunperin tämä on julkaistu pakettina. Äänenlaatu on tosin joissakin kohden hieman suttuinen ja miksaus sekava, mutta parhaimmillaan SBD-tavaraa. Keikat ovat (ja samalla yksittäin myytävien levyjen nimet):

- Live at The Soap Creek Saloon, Austin

- Live at The Cascade Room in The Knickerbocker Cafe, Westerly

- Live at Lupo's Heartbreak Hotel, Providence

- Live at the Holiday Inn, Groton

Holiday Innin keikka jatkuu vitoslevyllä jossa siis fillerinä studio-otoksia ja ekalevyn (Soap Creek Salon) levyn ylijääneet palat. Knickerbocker Cafeen keikka kiertelee myös nimellä Thanksgiving Night.

Wild Man From Texas Plays Houston (Midnight Beat) SBD A
Villi mies, mikä ettei, mutta ei soittele Houstonissa taaskaan. Kyllä tämäkin on jälleen Albuguergue ja Denver-keikkoja. Eli siis Colorado & New Mexico-tavaraa, kuten niin moni muukin muualle (tahallaan) merkattu keikka. Näin saadaan myytyä sama tavara tuplaten tai triplaten.Vanha bootleggareiden kikka, joka myös ilmeisesti toimii.

Aiemmat osat:

Stevie Ray Vaughan: Imports

Tätä se tulkinta tarkoittaa lapsoset...

2011-07-04T08:00:00.001+03:00

Vaikka biisinä tämä Bill Withersin hitti onkin puhkikulutettu, saa tämä ÄIJÄ siihen aika helvetinmoista särmää. Sekä laulu että kitarointi lähtee suoraan munaskuista ja tuntuu samassa paikassa. YHTÄÄN parempaa versiota ei ole tehty, vaikka parisataa on yrittänyt. Muunmuassa he:

Aaron Kelly
Aaron Neville
Abramo
Adam Again
Akon
Airto Moreira & Flora Purim
Al Green
Al Jarreau
Amos Lee
Andy Abraham
Anomie Belle
At Last
Augustus Pablo
Aynsley Lister
Azul project
A-mei
Barry White
B.B. King
Betty Wright
BoA
Bob Marley
Bobby Blue Bland
Boney James
Boris Gardiner
Buddy Guy
stven robb
Budka Suflera
Cat Stevens
Chenoa
Christina Christian
Christy Baron
D'Angelo
DMX
Daphne's Flight
Dave McPherson
David Cassidy
David Sanborn
Des'ree & Ladysmith Black Mambazo
Dope Throne
Emily King
Eva Cassidy
Everlast
Fable
FaithSFX
Fall Out Boy
Finger Eleven
Freddie Foxxx
Freddie King
Giorgia
The Gearheads (band)
Gomez (band)
Grace Kelly (band)
Grover Washington, Jr.
Hanson
Heather Peace
Horace Andy
Intars Busulis
Isaac Hayes
Ivan “Boogaloo Joe” Jones
Idiot Glee
Jars of Clay
Ja Rule
James Taylor
Jazzamor
Jeff Beck
Joan Osborne
Joe Cocker
Johnny Clarke
John Mayer
John Waite
Jose Feliciano
Joss Stone
Junior Murvin
Justin Nozuka
Justin Timberlake & Robyn Troup
Kainalu Busque
Kashmere Stage Band
Ken Boothe
Kenny Rogers
Khalil Fong
Kid Frost
Kris Allen
Lee DeWyze
Lenny Kravitz
Leonard Cohen
Lighthouse Family
Lionel Hampton
Lucero
Lyn Collins
Mama Lion
Mark Knopfler & Al Jarreau
Mark Eitzel
Maroon 5
Marvin Gaye
Matt Andersen
Max Mutzke
Maynard Ferguson
Maysa
Me First and the Gimme Gimmes
Melanie Safka
Melody Gardot
Merrill Osmond
Michael Bolton
Michael Chapdelaine
Michael Jackson
Montezuma's Revenge
Mother Funk
Naná Vasconcelos
Neil Diamond
New Found Road
New York Voices
Otis Redding
Overboard
Olivia Ong
Pastor Troy
Paul Brown
Paul Carrack
Paul McCartney
Percy Sledge
Prophets Of Soul
Rachel Z
Rahsaan Roland Kirk
Reverend B and the WannaB's
Richard Marx
Rhymefest
Rob Thomas Ft. Carlos Santana
Rockmelons & Deni Hines
Rodney Jones
Roy Ayers
Ryder Blood'z
Sakis Rouvas
Savoy Brown
Scott Walker
Selah Sue feat. Ronny Mosuse
Shazad Habib
Shaun Smith
Sìleas
Sivuca
Slavi Trifonov
Smoma
Soul For Real
Steven Houghton
Sting
Subsonica
Sydney Youngblood
Taufik Batisah
TC Carson
Ted Levine
Tereza Kerndlová
The Police
The Temptations
The Lushtones
The Slackers
Tim Johnson
Tom Jones
Tom Petty & The Heartbreakers
Tori Amos
Tracy Chapman
Tyrone Wells
UB40
Umphrey's McGee
Van Morrison
Victor Wooten
Will Hoge
Will Young
Woven Hand
Wynonna Judd
Ysabella Brave
Young Kiss
Ziggy Marley

Amon Düül II - Hijack ( 1974)

2011-07-01T22:15:00.004+03:00

Vasta kirjoitellessani tätä juttua huomasin, että Levyhylly olikin bändiä vastikään käsitellyt. Tuolla käsittelyssä oli tätä levyä myöhäisempi Made In Germany. No päällekkäisyydestä viis, kyllä tämäkin levy tarinansa ansaitsee.

Kun Wikipedia ilmoittaa bändin olevan krautrockia, joka kumpuaa poliittisvärittyneestä intellektuellien muodostamasta taidekommuunista, ei meikäläisen musiikkikorva ihan innosta väpätä. Onneksi ostin levyn ennen nettiviisastumista, muuten olisi varmaan jäänyt divarin laariin notkumaan. Tuollaisen luonnehdinnan jälkeen odotusarvona on yleensä pimeätä improvisaatiota ja tekotaiteellista hippeilyä niin maan perusteellisen maailmojasyleilevästi kaikkitietävien parikymppisten poitsujen laajan elämänkokemuksen tuomalla varmuudella.

No ei kai tuoltakaan ihan vältytä tämän levyn kohdalla, mutta mitään mahdottoman vaikeasti lähestyttävää ei tällä levyllä ole. Vaikutteita löytyy joka lähtöön bluesista progeen ja psykedeeliseen folkiin, mutta aika omanlaisensa soppa on saatu hämmennettyä. Jos tämä on tyypillistä krautrockia, niin sitten taidankin tykätä siitä. Asia jonka on ennemmin estänyt lähinnä ennakkoasenne ja tietämättömyys.

Itse levy on kuulemma aika lailla erilainen kuin edeltäjänsä, eivätkä kaikki olleet aikanaan ihastuneita popvaikutteisiin. No kaippa tältä sitä Yesiäkin löytyy jos etsii, mutta näin ensitutustumisena bändiin, pidän kyllä joidenkin arviota levyn euroviisumaisuudesta vahvasti liioiteltuna. Ehkäpä tämä sitten oli liian helppoa musiikkia joillekin alkuperäisille faneille.

Itselleni levyn ehdoton helmi on popfolkvaikutteinen "Traveller" jossa laulaa kaunisääninen Renate Knaup-Krötenschwanz, jonka tulkinta on huomattavasti vaivattomampaa kuin nimensä lausuminen. Biisi voisi löytyä miltä tahansa hyvältä saman aikakauden folklevyltä tai Jefferson Airplanen kataloogista. Kaunis kappale pikkuisen tummalla vireellä.

Toinen levyltä pomppaava biisi on jopa itsensä Zappan aivoitukset mieleentuova psykedeliaa lähentelevä "Explode Like A Star". Kaksijakoinen kappale joka ei ensikuulemalla kuulosta mitenkään erikoiselta, päinvastoin. Jonkinlainen ennalta-arvaamaton korvamato siitä kuitenkin muodostuu, niinkuin joskus Zappankin kohdalla.

Instrumentaali "Da Guadeloop" tuo hiukan häiritsevästi mieleen "Papa Was a Rollin' Stonen", mutta siitä viis. Nina Hagenmainen kirkunta siirtää nopeasti eri genreen. Kummallisen koukuttava on tämäkin.

Täytyy myöntää, että tulin yllätetyksi täysin puun takaa. Ja se on paljon näillä kilometreillä. Tähänpä täytyy alkaa perehtymään hiukan laajemminkin tähän krautrockiin.

Terassitrubaduurit

2011-06-27T00:01:00.001+03:00

Yleensähän ravintolatrubaduuri on vain keino myydä enemmän kaljaa, eikä siinä tietenkään mitään pahaa ole. Covereita solkenaan suoltavat musa-automaatit tuntuvat toisinaan niin perin juurin leipääntyneiltä koneilta, ettei niitä kovin tarkkaan edes kuuntele. Puhumattakaan siitä, että iso osa ei ole kovinkaan kummoisia muusikoita ja varsinkaan laulajia. Rampe ja Naukkis- duoja ei nyt sentään liiemmin kesässä ole näkynyt, mutta ei paljon toisinkaan.

Kesäterassilla esiintyvän trubaduurin osa ei ole kovinkaan kadehdittava. Ihmiset eivät ole välttämättä tulleet hänen takiaan, osa jopa hänestä huolimatta. Kaikki eivät alkuunkaan välitä hoilaavasta taustalaulajasta ja osoittavatkin sen perin suomalaiseen tapaan puhumalla mahdollisimman kovaan ääneen jonninjoutavia, jotta kaikki vain huomaisivat että häntä ei todellakaan kiinnosta. Koska tämähän on kaupungin ainoa terassi ja hän nyt on juuri tässä.

Ruotsinlaivat ovat jalostaneet tämän lajin aivan äärimmäiseen korniuteen asti, eikä samanlaiseen karmeuteen ole helppo päästä. Yritystä on kyllä ollut tänäkin kesänä. Onneksi on poikkeuksiakin. Itselleni sopii kyllä erittäin hyvin, että kesäisenä iltana terassilla istuskellessa saa samalla kuunnella hyvää laulajaa. Ja jos ei sopisi, niin onhan noita terasseja. Cover-painotteinen ohjelmisto ei ole ongelma, päinvastoin, jos sen hoitelee tyylillä.

Mielestäni hyvä trubaduuri ymmärtää sen, että ihmiset eivät ensisijaisesti ole hänen keikallaan, mutta ei silti nöyrry pelkäksi taustahälinäksi. Kokemus usein auttaa. Ja tosi hyvä trubaduuri jopa muuttaa esiintymisen omaksi keikakseen. Ja pikkuisenhan siinä pitää osata ostavaa asiakaskuntaa sopivasti naurattaa. Oma lajinsa on sitten ne jotka luulevat olevansa helkkarin hauskoja, mutta jutut aiheuttavat lähinnä myötähäpeää.

Oulun torin terassilla on jo kolmena kesänä esiintynyt säännöllisen epäsäännöllisesti eräs trubaduuri jota kuuntelee oikein mielellään. Vaikka olen kuullut miehen esiintyvän jo useampaankin kertaan, aina tuo cover-setti kuulostaa ihan yhtä mukavalta vaikka tavara on sitä tuttua perusradiokamaa. Oulun oma Bryan Adams Aki Louhela osaa vääntää setistä oman näköisensä, ja onhan miehellä heittää mukaan omiakin biisejä. Herra on sisäistänyt roolinsa harvinaisen selkeästi ja on ennenkaikkea helvetin hyvä laulaja. Terassitrubaduurien aatelia tämä mies.

Sir Douglas Quintet - Meet Me In Stockholm

2011-06-24T00:01:00.009+03:00

Vaikka laulussa erheellisesti pidetäänkin Ruotsia keskiyön auringon maana, ja oheisessa kuvassakin ollaan Norjassa, niin eiköhän tämä passaa meille OIKELLE juhannusihmisillekin keskiyön musiikiksi. Tunnelmaltaan leppoisassa kesäbiisissähän kuitenkin vieraillaan Suomen kamaralla.

Biisi on Sir Douglas Quintetin vuoden 1983 levyltä Midnight Sun, jonka aikoinaan lunastin alelaarista aivan summa mutikassa. Ruotsissa Sonetille bändin Skandinavia-kautenaan äänittämälla levyllä liikutaan muutenkin pohjoisissa tunnelmissa. Yhtyeeltä on myöskin muutamia vuosia sitten julkaistu kokoelma Scandinavian Years, jolle on koottu enemmänkin saman aikakauden ja aiheen kipaleita kuten nimistäkin voi päätellä: Viking Girl, The Ballad of the Wasa, No Way Like Norway, Train To Trondheim ja vaikkapa tuo soiva kappale.

Ei kannata hämääntyä soivan kappaleen iskelmävaikutteista. Doug Shamin ja Augie Meyersin johdolla yhtye teki urallaan monenmoista, ja enimmäkseen loistavaa ja laadukasta kamaa. Kantri, Tex Mex ja Cajun-vaikutteinen keinuva meininki yhdistettynä melodiseen rockiin, bluesiin ja brittivaikutteisiin oli ihan mukava soppa.

MUKAVAA JUHANNUSTA !

Mick Farren - Gene Vincent, Race With The Devil (2011)

2011-06-22T11:23:00.000+03:00

Gene Vincent on tunnetumpi maineestaan kuin musiikistaan. Suurin osa ei tunnista miehen tuotannosta kuin biisin "Be-Bob-A-Lula", ja tietysti Hurriganesin loistavasti versioiman kappaleen "Say Mama". Ja tämä ei tarkoita että miehen musiikki olisi huonoa tai mitäänsanomatonta, ei alkuunkaan. Tässä tapauksessa vain tuo alkuaikojen rock/rockabillyn arkkiveisu beebobbaluula teki sen verran kovaa jälkeä, että ensimmäisen rockrebelin oli mahdotonta enää siihen vastata.

Mikään one-hit-wonder Gene ei kuitenkaan ollut, ja laadukasta musiikkia löytyy kyllä ripoteltuna miehen uran varrelta epätasaisen tuotannon sekaan kätkettyinä. Suuri osa legendaarisesta maineesta johtuu kuitenkin siitä, että Gene oli se ensimmäinen aito kapinallinen joka teki tietä Jim Morrisonille sun muille nahka-asuisille rockshamaaneille. Kirjan nimen alaviite kertoo olennaisen Vincentin elämästä. Se oli ainaista kompurointia ongelmasta toiseen. Asia joka olisi tosin tullut ajattelevalle lukijalle selväksi ilman kirjailijan ylikorostustakin.

Aikoinaan brittiundegroundissa vaikuttanut kirjailija Farren on selkeästi Vincent-fani. Tosin kirjasta saa vaikutelman, että myös Farren on enemmänkin Vincentin traagisen karisman ja pahan pojan imagon pauloissa. Musiikki jää aika lailla taustalle. Yksi syy siihen, että nimenomaan Vincentistä on muodostunut Euroopassa ja Englannissa myyttinen rockhahmo, löytyy Vincentin uran vaikeuksista. Kun ura Yhdysvalloissa näytti olevan umpikujassa ja ongelmat kasaantuivat, Vincent vietti aikaansa Euroopassa jossa suosio oli vielä huipussaan. Vasta Englannissa hän myös omaksui kuuluisaksi tulleen nahkaisen univormunsa mustine nahkahanskoineen.

Vincentin nuoruuden moottoripyöräonnettomuus, jonka johdosta miehen vasen jalka oli miltei amputointikunnossa, johti jo aikaisessa vaiheessa lääkkeiden väärinkäyttöön joka leimasi miehen elämää juopottelun ohella. Moniongelmainen laulaja ei ollut myöskään mikään bisnesmies ja rahat tuntuivat lipuvan aina joillekin muille. Kuten Ozzy Osbournen appiukko Don Ardenille, legendaariselle kovaotteiselle kusettajalle, joka toimi Vincentin managerina. Verotkin jäivät maksamatta, ja velkaa tuntui aina olevan enemmän kuin tuloja.

Toinen Vincentin elämää leimannut onnettomuus sattui Englannissa vuonna 1960. Tuossa onnettomuudessa kuoli Vincentin sielunveli, toinen rocklegenda Eddie Cochran. Gene ei tuntunut koskaan päässeen yli tapahtumasta ja palasi siihen haastatteluissa pakkomielteisesti ja katkerana yhä uudelleen. Onnettomuus pahensi Vincentin syöksykierrettä, joka ei tuosta eteenpäin tuntunut enää oikenevan. Loppu-ura oli melkoista taistelua joka sai jopa traagisia piirteitä. Gene Vincent kuoli 36-vuotiaana vuonna 1971.

Suomessakin Gene Vincent ehti, ilman His Blue Capseja, esiintyä uransa ehtoopuolella vuonna 1964. Takapenkin poikien roolimalli ei ollut kuulemma kovin seurallisella tuulella, ja taustayhtyeenä soitellut The Esquires sai tunnin harjoitussession aikana vain vähän ohjeita nahka-asuiselta idoliltaan. Kaiken lisäksi Timo Jämsenin johtaman rautalankayhtyeen vakituinen rumpali oli armeijassa ja tuuraamassa oli nuori ja tuolloin tuntematon Matti Oiling. Keikka on kuitenkin painunut unohtumattomasti paikallaolijoiden mieliin. Vincent oli Suomessa alkuaikonaan Elviksen jälkeen suosituin rokkari, mutta 1964 hän alkoi olla suuren yleisön silmissä jo menneen talven lumia mm. Liverpoolilaisten rynnäkön johdosta.

Lyhyt kirjanen ei yritäkkään olla tarkka biografi tai mitenkään analyyttinen musiikkitutkielma. Se keskittyy lähinnä arvioimaan miksi Vincentistä, tuotannon ohuudesta huolimatta, on muodostunut niin merkittävä ja vaikuttava hahmo rockkaanoniin. Traagisuus ja väistämätön tuhon uhka leimasi koko miehen elämää, ja näistähän sitä legendoja luodaan. Kaasu pysyi pohjassa vaikka seinä lähestyi uhkaavaa vauhtia, mutta vaihtoehtoja ei tuntunut olevan. Siksi Gene Vincent on yhä musiikkiaan suurempi hahmo rocklegendojen joukossa.

Keikka-arvio: Satellite Stories / 45 Special 4.6.2011

2011-06-05T02:07:00.001+03:00

Joistakin bändeistä sitä vain tykkää ja Satelliitit on juuri sellainen.

Kuukauden remontoinnin ja muuttourakan jälkeen on taas kiva palata ihmisten, musiikin ja bloginkin pariin. Ja mikäs sen mukavampi tapa tehdä comeback, kun riehautua rokkiklubille kuuntelemaan oman kaupungin poikien jo hyväksi koettua keikkaenergiaa.

Sateliitit ovat hoitaneet tämän homman aivan oikein. Bloggaajiin on oltu aktiivisesti yhteydessä ja biisejä lähetelty tutkailtaviksi. Facebook ja muut sosiaaliset mediat on hienosti käytössä oman blogin ja hyvin hoidettujen sivustojen lisäksi. Pikkuinen hype on saatu aikaiseksi kuitenkin ihan musiikin ansioilla. Kun ei indiekeikkoja ole Oulussa tarpeeksi, pojat ovat järjestäneet niitä itse hyvällä menestyksellä. Vielä viime torstaina bongasin pojat kaupungilla liimailemassa tämän sinkunjulistuskeikan mainoksia keskustan valopylväisiin. Näin se pitää tehdä. Kukas sen kissan hännän nostaisi, ellei kissa itse.

Paikka oli ammuttu täyteen yleisöä, joka kaikesta päätellen oli tullut paikalle nimenomaan bändin takia, eikä vain lakkiasten jatkoille. Sen verran hyvin yleisö lauloi biisien mukana, että ihan ensi kertaa ei mukana oltu. Ainakin kotikaupungissaan bändi on siis jo kerännyt uskollisen kannattajakunnan.

Vaikka tämä ei meikäläiselle ollutkaan ensimmäinen kerta yhtyeen keikalla, oli tämä ehdottomasti keikoista vakuuttavin. Muutamien itselleni tuntemattomien biisien jälkeen päästiin hiukan tutumpien, jo monilla blogeilla esiteltyjen biisien makuun. "Arrest Me" ja "Helsinki Art Scene" kolahtivat yleisöön selkeästi kovemmin kuin uudet biisit, mikä ei johdu missään nimessä siitä että uudet olisivat heikompia. Viimeisenä biisinä ennen encoreja kuultiin päivän juhlakalu, eli uusi sinkkubiisi "Family", joka sekin rullasi kuin keväinen hirvi.

Sen verran kova oli yleisön hurmio, että pojat olivat uskaltaneet jättää meikäläisenkin suosikkibiisin encoren varaan. "Kids Aren´t Safe In The Metro" sai lopussa sen verran energisen käsittelyn varsinkin kitaristi/laulaja Esan toimesta että Tarkkailija oli viimeistäänkin nyt myyty. Ihan nimensä mukaiseen mahtipontisuuteen ei (onneksi) yltänyt toinen, "U2"- nimellä alustavasti kulkeva encorebiisi. Lupailee ihan hyvää kaikkinensa tulevaa levyä ajatellen, että settiin riitti erinomaisia kipaleita alusta loppuun. Bändi esiintyi vapautuneesti ja iloisesti ilman rockkukkoilun häivääkään. Jopa hieman ujonlaisesti aloitellut laulaja Esa villiintyi ajoittain melkoiseen partymeininkiin joka tarttui yleisöönkin. Ilman kyynisyyttä ja otsankurtistustakin voi olla uskottavaa indiemusaa.

Meikäläinen on tosi huono hypettämään, mutta nyt täytyy sanoa että Satellite Stories on helvetin hyvä bändi.

Southern Rock vol 8: Wet Willie

2011-05-18T07:38:00.000+03:00

Nämäkin Alabaman pojat keikkuivat suosionsa aallonharjalla 1970-luvulla suurien southernnimien tapaan. Capricorn levy-yhtiölle levytetyt 5 ensimmäistä levyä ovat jääneet tämän yhtyeen parhaiksi musiikillisiksi saavutuksiksi, vaikka bändi kiertää yhä edelleen kahdellakin erilaisella kokoonpanolla.

Mobilesta lähtöisin olevat kaverukset musisoivat aluksi nimellä Fox. Alkuperäiseen kokoonpanoon kuuluivat laulaja-fonisti Jimmy Hall, velipoika Jack Hall bassossa, Ricky Hercsh kitarassa, Lewis Ross rummuissa ja klassissen koulutuksen saanut multi-instrumentalisti John Anthony koskettimissa. Mukana oli myös vaihtuvia taustalaulajia joista kuuluisimpina Elkie Brooks (tuolloin vielä nimellä Elke Brooke) ja tuleva Lynyrd Skynyrdin taustalaulaja Leslie Hawkins. Lauluharmoniat erottavat Wet Willien muista aikalaisistaan. Soulahtava soundi (lavalla usein Hurricane Horns) ei ollut yhtä bluesahtavaa kuin monilla muilla, eikä ihan niin kantria kuin esimerkiksi Marshall Tuckerilla tai Charlie Danielsilla.

Pari ensimmäistä levyä menivät ohi ilman sen suurempia kuohuja, mutta kolmas livelevy Drippin' Wet ja seuraava vuoden 1974 Keep On Smilin' saivat jo liikettä aikaiseksi levylistoilla. Tuon jälkeen olikin sitten hiljaisempaa ja bändi löi ensimmäisen kerran rukkaset naulaan 70-luvun puolivälin jälkeen, juuri ennen Capricornin konkurssia. Veljekset Hall kuitenkin kasasivat yhtyeen uudelleen ja tekaisivat kaksi levyä jotka eivät liikkuneet mihinkään, joten bändi pistettiin telakalle jo toistamiseen. 90-luvulla vanha suola alkoi kuitenkin janottaa ja yhtye pistettiin uudelleen kasaan. Nyt siitä kiertää siis kaksikin eri versiota. Jos Jimmy Hall ehtii mukaan bändi esiintyy nimellä Wet Willie (feat. Jimmy Hall), ja jos ei ehdi niin nimellä Wet Willie Band. Kaipa näille southern-sankareille yhä tuolla etelässä keikkaa riittää, kun niin monet ovat yhä aktiivisia, vaikka parasta ennen päivämäärä on mennyt jo aikapäiviä sitten ja levy-yhtiöt ovat vaihtuneet suurista pikkuriikkisiin etelän indielafkoihin.

Wet Willie oli kuuleman mukaan helkkarin kova livebändi, jonka suosio etelässä oli välillä yhtä suurta kuin Skynyrdien tai Allmanin veljesten. Ja kun kuuntelee tuota suosituslevyä, niin voihan tuohon yhtyä, vaikka levy on aina vain levy ja live on live. Eli kuunteluun Wet Willien jo aiemmin mainittu Drippin' Wet vuodelta 1973.

UFO - The Wild, the Willing and the Innocent (1981)

2011-05-14T08:23:00.000+03:00

Michael Schenker oli aikoinaan kova jätkä, ja vuoden 1977 UFO-levy Lights Out parasta mitä mies on tarjonnut. Vaikka tokihan meille 80-luvun alun nuorille hevipojille kelpasi myös Michael Schenker Groupin revitykset. Scorpions oli jo vähän, no lälly.

Mutta eipä sen enempää Michaelista, sillä mies oli jo ehtinyt poistua ovet paukkuen bändistä tämän levyn ilmestyessä. Vaikka Lights Out on ehdottomasti parempi levy kuin tämä, tämä on lyhyessä käsittelyssä hyvästä syystä. Se oli ensimmäinen UFO-levy jonka ostin. Tai taisipa olla alunperin kasetti kun oikein muistelen.

UFOssahan on vuosien varrella käynyt kääntymässä tusinoittain soittajia, mutta tällä levyllä on vielä messissä alkuperäiset miehet: laulaja Phil Mogg, basisti Pete Way ja rumpali Andy Parker. Kitaraan bändi palkkasi jo ennenkin bändissä vierailleen ex-Skid Row kitaristin Paul Chapmanin. Myös entinen Uriah Heep mies John Sloman soittelee keyboardseja levyllä, vaikkei krediitteihin asti olekaan päässyt. Kuudes mies levyllä on kitaristi ja kosketinsoittaja Neil Carter.

UFO - "Long Gone"

Kaksikaan kitaristia ei tätä levyä pelastanut lievältä AOR-tartunnalta, joka viruksen lailla levisi 80-luvun alkuvuosina. Vaikka eihän UFO nyt ikinä ihan sitä raskainta hard/heavyrokkia ollutkaan (olihan jo Lights Out-levyllä mm. coveroituna Loven "Alone Again"), niin tietty löysyys tästä levystä paistaa näin jälkikäteen. Tuohon aikaan levy kyllä upposi 15-vuotiaaseen kuin väärä raha.

Ja kyllähän tuo vieläkin omassa genressään on oikein kuunneltava levy. Phil Mogg on mainio laulaja ja Chapmankin hoitelee kitaroinnin sujuvasti, joskaan ei ihan niin "hevisti" kuin Schenker. Mainio nostalgiapläjäys. Bändi tuli muuten mieleen siitä, kun luin Pink Floydin Odysseia-opuksen. Ja bändin tarinassahan UFO-klubilla oli oma merkittävä osuutensa.

Southern Rock vol 7 : Marshall Tucker Band

2011-05-11T10:40:00.000+03:00

Legendaarisen southern levy-yhtiö Capricornin suojissa aloitellut Marshall Tucker Band on käynyt saman tien kuin niin monet muutkin sarjan bändit. Levy-yhtiö on Capricornin ja 80-luvun alun Warner vierailun jälkeen vaihtunut pikkuhiljaa alasarjojen toimijoihin. Vanhoja levyjä tosin uudelleenjulkaistiin oman levymerkin kautta pitkin 90- ja 2000-lukua. Tämäkin bändi on yhä hengissä, mutta luontainen poistuma on vaihtanut soittajia uusiksi moneen kertaan eikä alkuperäisiä jäseniä ole enää mukana kuin Doug Gray.

Charlie Danielsilla oli viulunsa ja Marshall Tucker Bandilla on oma Ian Anderssoninsa, eli huilisti Jerry Eubanks. Huilu ei nyt varsinaisesti tule ensimmäisenä instrumenttina mieleen kun puhutaan tämän laidan musiikista, mutta ihmeen hienosti tuo vain mukaan passaa. Molemmat instrumentit ovat soineet Marshall Tuckerin levyillä myös yhdessä, kun Charlie Daniels vieraili muutamilla bändin 70-luvun levyillä. Marshall on myös levyttänyt kappaleen "Fire On The Mountain", joka osittain viittaa Danielsin samannimiseen levyyn. Gratefun Deadin samanniminen biisi ei kuulu tähän joukkoon...

Myöskään Marshall Tucker Band ei pysyttäytynyt pelkästään southernissa, vaan levyiltä löytyy vaikutteita niin rockista, jazzista, gospelista kuin perinteisistä vaikutteista eli kantrista ja bluesista. ehdottomiin etelärockin klassikkoihin yhtye kuitenkin luetaan. Ja nimenomaan taas 70-luvun tuotantonsa ansiosta jolloin pääasiallinen lauluntekijä, kitaristi ja vokalisti Toy Caldwell oli vielä mukana remmissä. Vuoden 1983 hajoamisen jälkeisessä comeback-kokoonpanossa ei Caldwellia enää nähty.

Yhteeltä on ilmestynyt kokoelmat mukaan lukien miltei 40 albumia, joten tutustuttavaa riittää, mutta jos nimenomaan southern kiinnostaa niin paras aloitus on ehdottomasti joku alkupään levytyksistä. Uudemmat levyt eivät kyllä ole minullekaan tuttuja, mutta vanhempia voi ainakin varauksetta suositella. Hyviä levyjä ovat mm. eponyymi ykkönen ja vuoden 1975 Searchin´ For A Rainbow, mutta parhaana pidän vuoden 1974 tuplalevyä Where We All Belong, jossa toinen levy oli studio- ja toinen levy liveäänitys. Levyllä vierailee jo aiemmin mainittu Charlie Daniels ja Allman Brothersienkin kanssa musisoinut Elvin Bishop.

The Black Angels - Another Nice Pair (2011)

2011-05-09T09:00:00.004+03:00

Jostain syystä aina kun uutta musiikkia kuuntelee, tulee miltei aina mietiskeltyä että miltähän bändiltä tämä eniten kuulostaa. Mistä vaikutteet on otettu. Osittainhan tuo on aivan turhaa ja hedelmätöntä pohdiskelua, jolla ei periaatteessa pitäisi olla mitään tekemistä sen kanssa onko musiikki hyvää vai ei. Eikä tietysti olekaan, mutta jollain lailla sitä aina tulee silti vertailtua.

No tämän bändin kanssa ei tarvitse kovin kauaa aivojumppaa harrastaa. Bändin nimi tulee Velvet Undegroundin biisistä "The Black Angel's Death Song" ja tuossa bändin logossakin on Nicon kuva. Joten vaikutteita ei kannata kovin kaukaa hakea.

Ja koska Velvet Undeground on muutamista huonoista hetkistään huolimatta helkkarin kova bändi, niin lähtökohdathan ovat mitä mainioimmat. Tosin voihan tuon homman ryssiä vielä monella tapaa, oli ne vaikutteet sitten mistä tahansa. The Black Angels ei kuitenkaan pahemmin sössi vaikka pastissin vaara vaanii koko ajan takinliepeissä. Vaikka yksi esikuvista on näinkin ilmeinen, kuuluu soitosta muitakin kaikuja. Välillä laulusta tulee mieleen Morrison ja välillä Grace Slick, usko tai älä. Bändiä on myös verrattu saman paikkakunnan tunnetumman pojan Roky Eriksonin bändiin 13th Floor Elevator. Ja kyllähän näissä biiseissä on kaikuja myös muista garage/psykedeliarockin nuggeteista. Yhtye oli myös Roky Eriksonin kiertueella 2008 Rokyn taustalla.

Record Store Dayssa oli tarjolla yhtyeeltä levy Another Nice Pair, joka kokosi yhteen bändin kaksi ensimmäistä EP:tä.Ykköspuolella on The Black Angels EP vuodelta 2005 ja toisella puolella Exit-EP vuodelta 2008, jonka sai aikoinaan ainoastaan bonuksena kun tilasi etukäteen LPn Directions To See a Ghost.

Kyllä tämä austinilainen Teksasin psykorokkareiden bändi siltikin onnistuu olemaan oma itsensä, vaikka esikuvia onkin helppo löytää. Huonompi homma vain on se, että itse musiikki ei ole ihan yhtä innostavaa kuin esikuviensa. Mukavaa murinaa mukaan mahtuu, mutta kokonaisuus on hieman tasapaksu. Täytynee tutustua porukan uudempiin tuotoksiin.

Keikka-arvio: Hey Heather / 45 Special 5.5.2011

2011-05-08T00:01:00.010+03:00

Keikka-arvioita tulee harvemmin kirjoiteltua, mutta päätin terästäytyä.

Täytyyhän se myöntää, että ennakko-odotukseni tämän bändin suhteen olivat aika olemattomat. Jos yhtye on Suosikki-lehden lukijoiden favourite, niin sisäinen musapoliisini herää ja kaivaa pamppua esiin. EMO-image ja suosio nuorten tyttöjen keskuudessa ei ole omiaan herättämään meikäläisen mielenkiintoa. Oikeastaan päinvastoin.

Bändi kuitenkin kutsui Tarkkailija K:n Oulun keikalleen, joten päätin mennä ilman ennakkoluuloja. Tai ainakin yritin. Tsekkailin bändin MySpace-sivuilta itselleni etukäteen tuntematonta musiikkia, joka vain vahvisti ennakkoluulojani. Nuorille tytöille suunnattu bändi, joka ei voi mitenkään kolahtaa meikäläiseen.

Kuitenkin kun nimi listoilla oli, niin ajattelin tsekata yhtyeen, eipä siinä mitään häviä kun ilmaiseksi sisäänkin pääsee. Väkeä oli taasen surkeaksi keikkapäiväksi todettuna torstaina olemattomasti, ja paikalla olijoiden keski-ikä oli puolet meikäläisen iästä. Mutta tunsipa itsekin olonsa nuorekkaaksi.

Keikka alkoi energisesti. Soundit olivat kunnossa, mitä ei voi sanoa läheskään kaikista jo hieman tunnetuimmistakin bändeistä joita näillä lauteilla on nähty. Tämä bändi on selvästi kotiläksynsä hoitanut. Ja pikkuhiljaa bändin energisyys vei mukanaan. Eihän tämä hassumpi olekaan. Tulevaisuuden tusinaan valittu yhtye ei ole turhaan tuolla listalla.

Vaikka tietyt yleisönnostatusmaneerit tuntuvatkin vanhemmasta kuulijasta hieman kornilta, eivät ne nyt kuitenkaan eroa muista kovinkaan paljon. Ja jos Heatherin kitaristi käy tanssittamassa yleisön naisia, niin eihän sekään paljon eroa Springsteenin Courtney Coxin tanssittamisesta. Fiiliksen kohottamisestahan siinä on kysymys, ja siitä illuusiosta että kuka tahansa tytöistä voi päästä bändin läheisyyteen. Sillä erolla tietenkin, että Courtney oli palkattu hommaan.

Vaikka bändin musiikki ei ihan omaan makuuni iskekään, niin tykkäsin kyllä keikasta. Nuoret pojat hoitivat hommansa erittäin ammattimaisesti ja energisesti vähäisestä väkimäärästä huolimatta. Erityisesti jäi mieleen rumpali Joni Martiskaisen animal-meininki ja laulajan suvereeni suoritus. Lievistä lauri ylönen-konnotaatioista huolimatta olen valmis antamaan Joonaksen tyylipuhtaalle suoritukselle vahvan komppauksen. Lyhyt setti jätti lopulta positiivisen kuvan bändistä kaikista ennakkoasenteistani huolimatta. Epäilen, että tästä bändistä kuullaan vielä isommillakin estraadeilla.

Stevie Ray Vaughan: Imports, part 6: M-R

2011-05-07T00:01:00.005+03:00

Mega Rare Trax Vol. I (Lobster) SBD
Kolmen CD:n paketti joka on koottu keikoilta vuosina 1983-1990. Vaikka kaikki materiaali löytyy myös muilta booteilta, on tämä kokoelma varsin edustava kattaus. Ohessa keikat joilta materiaalia on levyn mukaan mahdutettu, pienin varauksin.

El Mocambo, Toronto, Kanada 1983 (4 biisiä)
Music Hall Philadelphia,PA 1983 (3 biisiä)
Los Angeles, CA 1984 (4 biisiä)
Tokyo, Japani, 1985 (tin pan alley/dirty pool)
Dallas, Texas 1985 (2 biisiä)
Montreal, Kanada 1985 (4 biisiä)
Dallas Texas 1986 (5 songs)
Philadelphia, PA (Mann Music Center) 1987 (2 biisiä)
Italy (Pistola Blues Festival) 1988 (3 biisiä)
Timothy White Session N.Y., 1989 (4 biisiä)
Albuquerque, New Mexico 1989 (1 biisi)
Houston, Texas 1990 (9 biisiä)
Austin, Texas 1990 (1 biisi)

Ja ne varaukset ovat seuraavat: Houstonin keikalta tuo materiaali ei taaskaan ole, vaan (yllätysyllätys) tuolta tutulta parivaljakolta Colorado & New Mexico. Los Angelisiin merkityt biisit eivät myöskään ole tuolta keikalta, vaan ilmeisesti vuotta aiemmalta Hollywood Palacen keikalta.

Mocambo Joint (Dr. Gig) SBD A
Loistavalla äänenlaadulla varustettu levy, joka on luultavasti suoraan viralliselta samannimiseltä videolta. Bootleggina löytyy sama tavara mm. levyiltä Hawk On Fire ja G-Ray.

Montreal 1989 (Live Storm) SBD A
King Biscuit Flower Hour-materiaalia jälleen kerran. Vuosi oli oikeasti 1984, mutta paikka kylläkin Montreal Spectrum. Löytyy moneltakin levyltä, mutta täydellisimpänä In Memoriam-paketista.

Montreal '89 (Tuff Bites) SBD A
King Biscuit Flower Hour-materiaalia jälleen kerran. Vuosi oli oikeasti 1984, mutta paikka kylläkin Montreal Spectrum. Löytyy moneltakin levyltä, mutta täydellisimpänä In Memoriam-paketista. Kansi vain poikkeaa, joka on tällä levyllä yksi huonoimmista minkä tiedän.

Mr. Clean (Silver Rarities) SBD? A-
Uudenvuodenaattona 1986 äänitetty levy on hyvälaatuinen ja sisältää hienoja versioita. Levy Fox Theater on samalta illalta. Esimerkiksi "Mary Had A Little Lamb" saa miltei kymmenminuuttisen käsittely. Viimeisessä biisissä lavalla on myös Lonnie Mack. Levyn nimi tulee SRV:n lausahduksesta ennen Rude Moodia, jossa hän esittelee itsensä Mr. Cleaniksi tuoreen raitistumisensa johdosta.

1. Lookin' Out The Window
2. Look At Little Sister
3. Mary Had A Little Lamb
4. Superstition
5. Willie The Wimp
6. Cold Shot
7. Couldn't Stand The Weather
8. Life Without You
9. Instrumental
10. Rude Mood
11. Oreo Cookie Blues

Music Hall (Unbelievable Music) AUD B-
Keskitasoa huonompi yleisöäänitys vuoden 1990 Omahan konsertista. Fillerinä muutama biisi Milanosta Italiasta vuodelta 1988. Vaikka esitys onkin huippuluokkaa, huono äänityksen taso vie mielenkiinnon. Keräilijälle kuitenkin ok, koska näitä keikkoja ei löydy muilta bootlegeilta.

One Of The Last (Beech Marten) SBD A
Ikävä toistella samaa asiaa, mutta tämäkin on oikeasti Colorado & New Mexico-tavaraa. Levyyn merkitty äänityspaikka Auditorium Shores vuonna 1990, on siis vain huijausta jolla pyritään myymään samaa tavaraa useaan kertaan.

Out Of The Shadows (Rocks) SBD A
Levy on sama kuin aiemmin käsitelty Alone In The Ozone, eli Kalifornian yliopiston keikka vuodelta 1984.

Parker's Place ( Primadonna) AUD/SBD B
Keikka ei ole Parker´s Restaurant-luolasta, vaan Seattle Centre Coliseumilta. Kaupunki on siis kuitenkin oikein. Äänenlaatu ei ole paras mahdollinen, ja sama keikka löytyy paremmilla soundeilla mm. levyiltä Texas Flood, Together In Love, Seattle Jammin ja Duets.

Peace In The Valley (NORIAA Records) SBD A

Kaksilla eri kansilla kierrossa oleva erinomaisella äänenlaadulla varustettu levy Vaughanin viimeistä edelliseltä keikalta. Samassa paikassa, eli Alpine Valleyssa elokuussa -90, kuin viimeiseksikin jäänyt keikka seuraavana päivänä. Koska tältäkin päivältä on soundboard-äänitys, jättää se pienen mahdollisuuden, että myös viimeisestä keikasta olisi samanlainen. Mutta koska moista ei ole vielä tähän päivään mennessä löytynyt (se olisi aika arvokas, oletan), niin tuskinpa sellaista on olemassakaan. Muita tunnettuja äänitteitä tältä keikalta ei ole olemassa.

1. Tightrope

2. The Things (That) I Used To Do
3. Let Me Love You Baby
4. Leave My Little Girl Alone
5. Look At Little Sister
6. Wall Of Denial
7. Riviera Paradise
8. Superstition
9. Couldn't Stand The Weather
10. Going Down
11. Crossfire
12. Voodoo Chile (Slight Return)

Precious Stones II (Tucan) SBD A
Suuremman luokan sontaa. Touch The Sky-levyn studioäänityksiin on lisätty yleisön ääniä, ja väitetään että kyseessä olisi live-äänitys vuodelta 1988. Volume ykköstä ei ole olemassakaan. Pohjanoteeraus.

Pride And Joy - Chicago & Finland (Teddy Bear Records) SBD/AUD A-B
Ensimmäiset 7 biisiä on Chicago Blues festivaaleilta vuodelta 1985. Keikka löytyy täydellisempänä muilta booteilta. Äänenlaatu noissa biiseissä on erinomainen. Kaksi viimeistä biisiä on saman vuoden Pori Jazzeilta. Kyseessä on se lyhyempi cotton Clubin ilta/yökeikka joka myös televisioitiin. Äänenlaatu ei ole kovin hyvä, joten jos Suomi-keikka kiinnostaa kannattaa panostaa levyyn The Understanding Of Love, jolta keikka löytyy kokonaisempana ja hieman paremmalla äänenlaadulla. SRVn pitempi iltapäiväkeikka noilla Jazzeilla videoitiin, joten se on kuitenkin paras dokumentti miehen Suomen-vierailusta.

Pride And Joy (On Stage Records) SBD A
Montreaux Jazz festivaaleilta vuodelta 1985. Parempi levy samasta aiheesta on mm. Live In Montreaux tai Cold Shot. Osa näistä biiseistä löytyy myös viralliselta Live Alive livetaltioinnilta, mutta osittain dubattuna.

Pride And Joy (Three Cool Cats) SBD A
Tuplalevy neljästä eri konsertista vuosilta 84-89, joissa mukana hieman harvinaisempi Timothy Whit's Rock Stars-radioesiintyminen. Toinen levyistä koostuu taas Colorado & New Mexico-materiaalista.

Rarities In Concert (Beech Marten) SBD
Kokoelma konserteista: El Mocambo -83, Philadelphia -83, Montreal -84 ja Italia -88. Kaikki keikat löytyvät täydellisempänä muilta booteilta. Kokoelmana kuitenkin hyvin tehty ja biisivalinnat ok.

Reading '83 (Exx-ellent records) SBD A
Tällä levyllä löytyy radiolähetys-materiaalia vuoden 1988 Apollo-teatterin keikalta Manchesterista ja vuoden 1983 keikalta Readingin rockfestivaaleilta. Äänenlaatu on hyvä ja esitys tiukka. Apollo-teatterin setin lopuksi SRV toteaa hiukan samaan tapaan kuin pari viikkoa tuota ennen Oulun Kuusrockin lavalla: "Thank you so very much, folks... My name is STILL Stevie Ray Vaughan and we're STILL Double Trouble... I GUARANTEE IT!!" Jotkut tahot kun olivat epäilleet miehen pehmenneen suht tuoreen raitistumisen takia. Tai näin ainakin itse tuon vakuutuksen ymmärrän. No ei tuota väitettyä pehmenemistä ainakaan Kuusrockin lavalla havainnut! Hyvä levy kaiken kaikkiaan. Apollon tavaraa ei löydy muilta levyiltä, Readingia parilta muultakin, mutta tässä täydellisimpänä.

1. Tell Me
2. I'm Leaving You (Commit A Crime)
3. Pride And Joy
4. Texas Flood
5. Love Struck Baby
6. Testify
7. So Excited
8. Voodoo Chile (Slight Return)
9. Pride And Joy
10. Mary Had A Little Lamb
11. Love Struck Baby
12. Texas Flood
13. Come On (Part III)

Rhapsody In Blues (Spotlight) SBD
Spectrum Montreal -84, Steamboat 1874 ja yksi biisi CHCH studios Ontario w/Albert King -83. kaikki löytyy useiltakin muilta booteilta ja Ontarion kama kokonaisuudessaan Kingin viralliselta In Session-levyltä.

Rocking On The River (Bullseye Records) SBD A+
MTV Mardi Gras-ohjelmaan televisioitu keikka New Orleans Jazz & Heritagefestivaaleilta vuonna 1987. Keikka oli S.S.Presidente-jokilaivalla, siitä siis nimi. Keikasta löytyy muutamia biisejä parilla muullakin bootilla, mutta tällä täydellisimpänä. Keikalla oli lavalla myös Dr.John, Jimmie Vaughan ja Kim Wilson, mutta noita esityksiä ei tältä levyltä löydy.

Rough Edges (Totanka) SBD A-A-
Helkkarin kovaa alkuaikojen kamaa lähinnä vuodelta 1979. Yksi biisi Cast of Thousands-bändin kanssa levytetyltä levyltä vuodelta 1971. Rough Edges on tarkemmin esitelty jo blogissa, joten siellä enemmän tietoa.

The Triffids - Born Sandy Devotional (1986)

2011-05-05T07:00:00.000+03:00

Mahtipontista? Epäilemättä. Kasaria? Jo vain. Kaunista? Ehdottomasti.

Täytyy myöntää että meikäläisellä on jotenkin romanttinen käsitys australialaisesta mielenlaadusta. Siellä ollaan aina maanläheisesti rentoja, reiluja, aitoja ja puhutaan asioista suoraan. Kaljaa juodaan paljon, mutta vain iloisella mielellä ja kavereiden kanssa, eikä kukaan tule humalaan. Vähän niinkuin Crocodile Dundee. Ja vastaavasti brittiläiset popparit ovat totisia, kyynisiä ja tekosyvällisiä muniinpuhaltelijoita joilla nousee kusi päähän ensimmäisestä NME-jutusta. Aika karikatyyrinen kuva tietysti, eikä ehkä kestä lähempää tarkastelua.

Aussipopparit esiintyivät Provinssirockissa vuonna 1985, jossa kuulin ensikertaa koko bändistä. Eka esiintyminen ei vielä hirveästi vaikuttanut, meikäläiselle SE juttu tuona vuonna oli Jonathan Richman & Modern Lovers. Mutta johonkin takaraivoon musiikki jäi soimaan. Kun Born Sandy Devotional ilmestyi seuraavana vuonna, päätin tsekata asian uudestaan. Ja kyllähän se kannatti. Sen jälkeen ostin kaikki loputkin.

The Seabirds

Vaikka vuoden 1987 levy Calenture olikin ehkä hiukan hitikkäämpi, tässä bändin toisessa pitkäsoitossa on sitä jotain. Ehkä juuri sitä maanläheisyyttä. David McComb kyllä näytti perin juurin brittiläiseltä kasari synapopparilta, mutta on tässä kuitenkin semmoinen sopiva aussiklangi, joka sen erottaa britti aikalaisistaan. Tai sitten se vain johtuu tuosta romanttisesta kuvitelmastani. Lontoossa tämäkin on äänitetty, Pixies-tuottajana mainetta sittemmin keränneen britin Gil Nortonin valvonnassa.

Wide Open Road

Vuonna 1999 kuollut bändin keulakuva David McComb halusi nimenomaan tehdä tästä levystä teemallisen kokonaisuuden, eikä vain kokoelmaa lauluista. Ja tuo teema ei vastaa kovinkaan hyvin arkkityyppistä käsitystäni suruttomista aussiveikoista. Levy on melankolinen kuvaus kaipauksesta, epätoivosta ja vieraantumisesta tummissa väreissä hiukan Nick Caven tapaan Ei mitään schoonereita kittaavia iloisia veikkoja nämä triffidit. Silti yleistunnelma on ilmava eikä ummehtunut.

Life Of Crime

Triffidsien albumeja on uudelleenjulkaistu 2000-luvulla, joten niitä vielä löytyy kaupasta kuten viime vuonna julkaistua kokoelmaakin. Ja jos (siis kun) sinne kauppaan ei juuri kukaan ole menossa niin löytyyhän nuo toki spotifystäkin.

Southern Rock vol 6: Molly Hatchet

2011-05-03T09:00:00.006+03:00

Kuten Purkitettua Lämpöä-blogissa jokunen aika sitten todettiin, on Molly Hatchetia usein vertailtu Lynyrd Skynyrdiin. Syyt on tietysti selkeitä, eivätkä kaikki vertailut aivan tee Hatchetille oikeutta. Kyllä minä rohkenisin yhtyeen asettaa ihan southernin kulmakivien joukkoon ja bändiltä tosiaan löytyy todella hienoa rokkenrollia reiluilla southernmausteilla.

Kun aikoinaan kirjoittelin kuinka muusikot kävivät hedelmällistä keskustelua keskenään levyjen ja biisien välityksellä, iskin dialogiin mukaan Hatchetin biisillä "Gator Country". Ja soikoon se nyt tuossa uudelleen, koska se nyt vain sattuu olemaan meikäläisen suosikki. Ja listataanhan siinä iso osa tämänkin sarjan yhtyeistä. Tyypillinen kotiseuturakkauslaulu floridalaispojilta, josta muuten tosiaan olivat kotoisin myös Skynyrdin laulunkirjoittajahemmot vaikka Alabamaa ylistivätkin.

Tietysti tämä alkaa vaikuttaa jo toiston toistolta, mutta kyllä tämäkin yhtye nuo musiikillisesti parhaat päivänsä näki 70-luvulla. Toki vielä 80-luvulla ilmestynyt No Guts...No Glory on ihan mukiinmenevää rokkia ja sisältää mm. yhtyeen oman Free Birdin. John Lennonin muistolle kirjoitetu Fall Of The Peacemakers on kaikessa mahtipontisuudessaankin komeaa kuultavaa varsinkin kitaroinnin osalta.

Yhtyeen parhaita biisejä on sopivasti ripoteltu monillekin alkuaikojen levyille, joten kokoelmakin olisi luonteva suositusvalinta. Mutta kyllä tuo bändin nimeä kantava ykköslevy on sen verran rautaista kamaa, että siitä kannattaa aloittaa. Koska southern rock oli tuohon aikaan todella suuressa huudossa, kaikki isommatkin levy-yhtiöt kilpailivat saadakseen oman palansa kakusta. Epic kiinnitti Molly Hatchetin, ja satsasi reilusti päästäkseen samalle aallonharjalle jolle MCA oli päässyt Skynyrdien kanssa tai vaikkapa Arista Outlawsin kanssa.

Siksikin tämän genren bändien 70-luvun ensilevyt ovat olleet usein erinomaisia. Niihin satsattiin alusta asti isojen levy-yhtiöiden toimesta, koska rautaa oli taottava niin kauan kun se oli kuumaa. Molly Hatchetin debyytin tuottajaksi oli aluksi suunnitteilla jopa Ronnie Van Zandt, joka sattuneesta syystä ei päässyt hommaa hoitamaan. Yhtyeen ensimmäiset demotkin oli pistetty narulle Skynyrdien omalla studiolla. Tuottajaksi saatiin mm. Cheap Trickin ja Ted Nugentin kanssa työskennellyt Tom Werman, joka hoiti homman tyylillä.

Ja uskokaa tai älkää, myös Molly Hatchett on yhä viriili ja itseasiassa parasta aikaa rundilla. Vaikka Epicin alkuaikojen usko vaihtui 80-luvun loppupuolella epäuskoon, on Molly saanut levytellä tasaisesti vaihtuville levymerkeille aina viime vuoteen saakka.